Helteisen kuumasta iltapäivän auringosta huolimatta kapeiden katujen muodostamassa Singaporen kaupunginosassa Kampong Glamissa riittää vilinää. Paikalliset ja matkailijat kiertelevät yli sata vuotta vanhoissa kaupparakennuksissa, joissa myydään persialaisia mattoja, punoskoreja ja rukousmattoja. Hippityyliin pukeutuneet parikymppiset polttavat vesipiippuja ulkoilmakahviloissa ja selailevat kirkkaan keltaisiksi, punaisiksi ja purppuranvärisiksi maalattujen kauppojen ulkopuolella olevia vaaterekkejä.
Olen saapunut Singaporen historialliselle muslimialueelle, koska se on eturintamassa kaupungin kulttuurimuutoksessa. Aiemmin kulttuurillisena autiomaana pidetty Singapore on läpikäymässä taiteellista muodonmuutosta, ja Kampong Glam vetää nyt puoleensa luovia ihmisiä. Restauroiduissa kaupoissa on taidegallerioita, vaihtoehtoisen muodin liikkeitä, muotoiluyrityksiä ja baareja, jotka muodostavat elämää sykkivän esimerkin siitä, miksi leijonakaupungin (Singa pura = leijonakaupunki) maine pitkästyttävänä kaupunkina ei pidä enää lainkaan paikkaansa.
Singaporen tasavalta muodostuu tiheästä 63 saaren ryhmittymästä aivan Malakan niemimaan eteläkärjessä. Kuitenkin valtaosa sen väestöstä on keskittynyt yhdelle hyvin kaupungistuneelle suurkaupunkimaiselle saarelle, jota kaksi siltaa yhdistää Malesiaan. Tämä entinen vuonna 1819 perustettu brittiläinen kauppatukikohta on kaupunkivaltio, jossa sijaitsee yksi maailman vilkkaimmista satamista, suurimmista öljyjalostamoista ja tärkeimmistä finanssikeskuksista sekä valtavat ostoskeskukset ja loistavat pilvenpiirtäjät. Se tunnettiin ennen yleistehokkuuden ja moderniuden puhtoisena saarena.
Viime vuosikymmenenä hallitus on kuitenkin ryhtynyt tarmokkaasti muuttamaan tätä mainetta, ja se on käyttänyt yli miljardi dollaria siihen, että Singaporesta tehtäisiin globaali taidekaupunki vuoteen 2015 mennessä. Olen paikan päällä kokemassa tätä kulttuurin uutta tulemista.
Aloitan tutkimusmatkani avaamalla oven Kampong Glamin keskustassa sijaitsevassa osoitteessa, jossa kuulemani mukaan on suosittu taiteellisen nuorison kokoontumispaikka. Minut ohjataan täpötäyteen cocktailbaariin nimeltä Bar Stories. Sen valkoisia seiniä koristavat taidevalokuvat ja suuri maalaus shakkiruutuisesta mustekalasta. Ihmiset keskustelevat äänekkäästi, piirtävät luonnoksia muistivihkoihinsa ja kirjoittavat Mac-kannettavillaan.
Samalla kun ystävällinen naisbaarimikko Keno tekee minulle kardemummalla maustetun gin fizz -drinkin, kysyn häneltä, mihin minun pitäisi mennä kuuntelemaan aitoa singaporelaista musiikkia. ”Helppoa”, hän sanoo. ”Tuohon viereiseen paikkaan, tänä iltana.” Hän ojentaa minulle laskun, ja saan ensimmäisen oppitunnin Singaporen kulttuurinäkymästä. Tämä trendikäs cocktailbaari ei ole tarkoitettu rahattomille nuorille taiteilijoille, sillä minun cocktailini maksoi noin 18 euroa.
Ennen livemusiikkia kulutan aikaa hakeutumalla sinne, mistä Singapore on ansaitusti kuuluisa: hawker centre -ruokatoreille. Päivällisen syömisellä näissä pelkistetyissä ja laajalle levittäytyneissä kahviloissa on kulttimainen asema singaporelaisten keskuudessa. Parhaimmille curryllä maustettua keittoa tai paistettuja nuudeleita myyville kojuille on omistettu omat internetsivutkin. Repäisen paloja pannulla paistetusta huokoisesta, litteästä prata-leivästä, kastan niitä voimakkaasti maustetussa dahl-linssicurryssä, ja huuhdon ne alas vaahtoisella chai-teellä nimeltään teh tarik, jossa on maitotiivistettä. Hinta on noin kaksi euroa, joten tämä herkullinen ateria hyvittää reilusti ylihinnoitellun cocktailini.
Kun iltapäivä alkaa hämärtyä täällä Haji Lane -kujalla, kaupunginosasta tulee entistä vilkkaampi. Pian pöydät ja tuolit levittäytyvät kadulle. Nuorisoa parveilee paikalle juomaan Tiger-olutta ja kuuntelemaan muusikkojen esityksiä, jotka kattavat kaikkea näiden omista sävellyksistä länsimaisen pop-musiikin cover-kappaleisiin. Kaupungin valoista oranssina hohtavan pilvisen taivaan alla kitaroista ja naurusta aiheutuvan metelin vallitessa Singapore vaikuttaa eloisalta.
Ihmisiä vilisevältä rantapenkereeltä ihailen kaupunkivaltion vaikuttavaa siluettia, joka huipentuu keskustassa eteläisellä rannikolla. Siellä säihkyvät, lasiset, korkeat rakennukset reunustavat Singapore-joen suuta.
Takanani ihmisiä virtaa paikkaan, joka on kenties kaikkein näkyvin osoitus Singaporen suuresta investoinnista taiteeseen. Se on vuonna 2002 avattu esittävän taiteen keskus nimeltään Esplanade Theatres. Soikeanmuotoinen valokupoli, jossa on 1 600-paikkainen konserttisali ja 2 000-paikkainen teatteri, suunniteltiin muistuttamaan durian-hedelmää. Joka päivä monet rakennuskompleksin teattereista tarjoavat vaikuttavan laajan valikoiman ensiluokkaisia tilaisuuksia kokeellisesta teatterista etniseen musiikkiin ja lapsille tarkoitettuihin näytöksiin. Tänään saan kuunnella perinteistä kiinalaista klassista musiikkia, mutta huomenna teatterissa on loppuunmyyty menestyksekkään newyorkilaisen rockyhtyeen The Nationalin konsertti.
Pääkonserttisalin neljänneltä parvelta ymmärrän välittömästi, miksi kriitikot ylistävät paikan huippuakustiikkaa, kun Singaporen Kiinalainen orkesteri ja shanghailainen soolosellisti Li-Wei Qin soittavat ensimmäiset sävelet. Siinä vaiheessa, kun Mai La Su esittää mongolialaista kurkkulaulua – erikoinen ja aavemainen laulutyyli, jossa tuotetaan samanaikaisesti useampaa kuin yhtä ääntä – olen lumoutunut.
Seuraavana päivänä vierailen Singaporen taidemuseossa, joka sijaitsee hohtavan valkoisessa vuonna 1855 rakennetussa kauniisti restauroidussa entisessä katolilaisessa poikakoulussa. Valoisassa ja raikkaassa museon galleriassa katselen kuuluisan performanssitaiteilijan, Amanda Hengin, valokuvanäyttelyä. Valokuvat esittelevät, miten paljon kulttuuria Singaporessa on tarjolla tavallisissa, arkisissa paikoissa, kuten perinteisessä kylässä tai kiinalaisen lääketieteen kaupassa.
”Olemme läpikäyneet täällä radikaaleja muutoksia”, Heng sanoo. ”Olen elänyt täällä samaan aikaan kun tätä valtiota on rakennettu, joten olen hyvin kiinnostunut identiteetistämme. Kun rakensimme Singaporen, tukahdutimme oman perintömme.”
Se, että Hengin näyttely on esillä valtavirtaa edustavassa laitoksessa, merkitsee olennaista muutosta verrattuna taiteilijoiden ilmaisuvapauden ankariin rajoituksiin, jotka jatkuivat vuosikymmenien ajan vuoden 1963 jälkeen, jolloin Singapore itsenäistyi Britanniasta. Hengille ja hänen kollegoilleen asia kärjistyi vuonna 1994, kun eräs taiteilija pidätettiin, koska hän tarttui kiistanalaiseen ongelmaan. Hallitus lakkautti rahoituksen, ja suurin osa Hengin näyttelyistä oli esillä vain muissa maissa.
Museon aulassa poimin Singaporen taidemuseon opaslehtisen. Esitteessä on lueteltu kymmeniä eri avajaisia gallerioissa sekä kulttuuritapahtumia kansainvälisistä balettiesityksistä batikkimaalaukseen liittyviin työpajoihin. Heng kertoo minulle, että rahoitus on palautettu ja taidekoulut kukoistavat. Singaporen taidemuseosta nähden skaalan toisessa päässä ovat pienet itsenäiset galleriat, joita on putkahtanut esiin varastorakennuksiin Tanjong Pagar Distriparkissa, kaupungin uusimmassa taiteilijakaupunginosassa.
Hengin näkemys kaupungista jää mieleeni, kun lähden galleriasta, ja huomaan havaitsevani ja arvostavani uusia yksityiskohtia: kaupassa myytävänä olevia värikkäitä sari-asuja, hindutemppelin edustalle aseteltuja kukkaseppeleitä, katukeittiövaunun läheisyydessä olevan kasan kurttuisia ja kirkkaanvihreitä vihanneksia.
Suuntaan Orchard Roadille, yhdelle kaupungin vilkkaimmista ostoskaduista. Vanhan Singaporen suuret siirtomaatyyliset rakennukset vaihtuvat näyttäviksi ostoskeskuskomplekseiksi. Etsin Blackmarket-vaateliikettä, joka on yksi tärkeimmistä paikoista katsastaa Singaporen oletettavasti energistä, itsenäistä muotiteollisuutta. Tajuan, että määränpääni on edessä siintävä videomainoksin verhottu teräksinen monoliitti. Sisällä valtaosa kaupoista on monikansallisia liikkeitä, joita voi löytää mistä tahansa. Se, että Blackmarket sijaitsee täällä, viittaa Singaporen muotiteollisuuden nousevaan kehityskaareen.
Ostoskeskukset eivät kuulu käsitykseeni nautinnollisesta kulttuurimatkailusta, joten otan taksin ja matkustan kaupungin poikki neljän kilometrin päähän Chinatowniin. Löydän joukon enemmän minun makuuni olevia itsenäisiä vaatekauppoja eräältä mukulakivikadulta, jolla on myös monenkirjavia, pelkistettyjä lounasta myyviä kojuja, hienoja illallisravintoloita ja kiinalaisen lääketieteen kauppoja. Eräässä omituisessa kaupassa nimeltään Stevie General Store (joka on sittemmin muuttanut Kampong Glamin kaupunginosaan ja jolla on uusi nimi, World Savage) tapaan toisen liikkeen omistajista, Bridgetin.
Pieni kauppa on pakattu täpötäyteen. Sieltä löytyy japanilaisia 1960-luvun vaatteita, antiikkisia vitriinejä pullollaan vintage-rintaneuloja, rekissä roikkuvia paikan päällä suunniteltuja uusia vaatteita, sekä harvinaisuuksia kuten hirvensarvia ja silmälasinkehyksiä. ”Meidän filosofiaamme kuuluu kestävien vaatteiden ja esineiden kerääminen”, Bridget sanoo. Lähden kaupasta ostettuani kaksi hyvin sievää mekkoa.
Bridget kehottaa minua käymään kirjakaupassa nimeltään Books Actually. Kolme metropysäkkiä länteen päin ja huomaan olevani vähäliikenteisellä Tiong Bahru Road -kadulla, joka on kaunis, hyvinhoidettu, puistomainen bulevardi. Se tuo kaupunginosaan miellyttävän avoimen tilan tunnun.
Kun astun sisään tungokseen asti täyteen kirjakauppaan, minussa asuva kirjojen ystävä iloitsee uuden paperin tuoksusta ja kattoon asti ulottuvista täysistä kirjahyllyistä. Ensimmäinen poimimani kirja on nimeltään Urban Sketchers Singapore, jossa on mielenkiintoinen kokoelma singaporelaisten taiteilijoiden piirroksia kaupunkikuvasta. Kaupanhoitaja Renée auttaa minua valitsemaan kaksi singaporelaista kirjaa: tunnustetun kirjailijan, Colin Cheongin, romaanin Polite Fiction ja kokoelman nousevien kirjailijoiden lyhyitä kirjoitelmia sisältävän teoksen nimeltä Ceriph, jonka Books Actuallyn oma kustantamo on julkaissut.
”Oletko sitä mieltä, että Books Actually on vapaa julkaisemaan mitä tahansa?”, kysyn Renéeltä uteliaana tietämään, missä määrin kulttuurin elpyminen on johtanut sananvapauden rajoitusten höllentämiseen.
”Ei, ei, ei lainkaan.”, hän sanoo epäröimättä. ”Yritämme aina välttää kaikkea liian poliittista tai liian avointa. Singaporesta on tullut inhimillisempi, mutta me emme mainosta sitä.” Silti Books Actually isännöi säännöllisiä kirjailijoiden luentatilaisuuksia ja kirjakeskusteluja.
Tuona kyseisenä iltana istuudun Kampong Glamissa sijaitsevan Blu Jaz -ravintolan ulkoilmapöydän ääreen ja alan lukea Ceriph -kirjoitelmakokoelmaa. Silmiini osuu R. Somaiahin kirjoittama runo, joka vihjaa Singaporen aiempaan, tylsempään maineeseen. Ensimmäiset kaksi säettä kuuluvat seuraavasti:
Singaporessa on hyvin vaikea löytää puuta jota ei olisi oksittu
Ympärilläni täpötäysien pöytien ihmiset remahtavat nauruun, kun he jakavat kukkuralautasellisia mee goreng -annoksia eli paistettuja nuudeleita ja meren herkkuja sambal-chilikastikkeen kanssa. Trumpetti soi törähtäen, kun hieno viisihenkinen orkesteri soittaa svengaavia jazz-kappaleita sekä funk- ja soul-sävelmiä. Tutkailen festivaalitunnelmaista aluetta yrittäen laittaa muistiin leudon illan sähköisen tunnelman, ja huomaan katuvalojen loistavan katua reunustavien puiden takaa. Puut on huolellisesti oksittu. Ne ovat kauniita.
