On aivan tavallinen päivä. Tasapainoilen kotikonttorissani töiden kanssa: kirjoitan lehtijuttuja ja teen taustatutkimusta, hoidan asioita puhelimessa. Jossain välissä pesen koneellisen tai pari pyykkiä. Kaiken tämän lomassa kyselen sähköpostituttaviltani apua äidille, joka yrittää löytää hänen lastaan jokin aika sitten purreen koiran. Pistäydyn kadun toisella puolella selvittämässä iäkkään lesken tietokoneongelman. Pyöräytän taikinan ja nakkaan uuniin pellillisen suklaamuffineja, jotka vien myöhemmin naapureillemme.
Mikään näistä pikku teoista ei vie kauan eikä ole vaikeaa tai kallista. Vielä jokin aika sitten olisin hämmästynyt siitä, kuinka helppoa on ojentaa auttava käsi, piristää toisen ihmisen päivää tai vaikuttaa asioihin. Enää se ei yllätä minua. Olen nimittäin saavuttanut tavoitteeni ja tehnyt hyvän teon joka päivä 50 päivän ajan. Olenko siis luonteeltani sinisilmäinen maailmanparantaja? En todellakaan. Oliko kauhistuttavaa ajatella, että joka päivä täytyi pystyä tekemään hyvää? Kyllä vain.
Useimmat päiväni ovat valtavan kiireisiä. Silloin kun en istu työpöydän ääressä tienaamassa perheelle elantoa vapaana toimittajana, laitan ruokaa, siivoan tai maksan laskuja. Olen omistautuva äiti kymmenvuotiaalle Emily-tyttärelleni. Vien hänet kouluun, kuoro- ja uimaharjoituksiin. Mieheni Ian on neliraajahalvaantunut ja käy kokopäivätöissä, mutta avustan häntä kotioloissa. Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on liian vähän aikaa ja joudun olemaan tarkkana rahan kanssa.
On surullinen tosiasia, että monet meistä tuntevat olevansa liian kiireisiä auttamaan lähimmäisiämme tai tarttumaan yhteisiin asioihin. Minäkin uskoin pitkään, että vaikuttaminen vaatisi liikaa aikaa, rahaa ja tarmoa.
Ennakkoluuloni kuitenkin karisivat, kun käynnistin ”tee hyvä teko päivässä” -projektini.
Muutama vuosi sitten innostuin monista ihmisten itselleen asettamista haasteista, jotka olivat olleet esillä tiedotusvälineissä. Yksi näistä oli Julie/Julia-projekti, jossa eräs verkkopäiväkirjan pitäjä kirjoitti siitä, kuinka hän valmisti kaikki kuuluisan amerikkalaiskokin Julia Childin 524 reseptiä yhden vuoden aikana. Myöhemmin tästä aiheesta tehtiin elokuva Julie & Julia.
Aloin pohtia, että ehkäpä minäkin voisin haastaa itseni samaan tapaan.
Loppujen lopuksi yllyke hyvän tekemiseen tuli tyttäreltäni. Hän tiesi jo, että tuimme kummilasta Egyptissä, annoimme käytetyt vaatteet hyväntekeväisyyteen ja lahjoitimme kolikot lipaskerääjille. Halusin kuitenkin näyttää Emilylle, että voisimme tehdä paljon enemmänkin. Niinpä päätin tehdä hyvän teon päivittäin 50 päivän ajan.
Ensimmäisellä viikolla en ollut varma, selviäisinkö haasteesta. Niinpä etsin ideoita internetistä, ja kun lähdin kotoa asioille tai kokoukseen, pidin aina silmäni auki löytääkseni sopivia hyvän tekemisen kohteita ja saadakseni päivän kiintiön täyteen. Yhtenä päivänä vein kauppakeskuksen invalidipaikalle kerääntyneet ostoskärryt omalle paikalleen. Toisena opastin näkövammaista miestä metroasemalla. Hän hymyili säteilevästi ja kiitti minua.
Joskus minun piti ponnistella hiukan enemmän. Kerran vein puutarhastani kukkia läheiseen hoitokotiin. Toisena päivänä keräsin roskia leikkikentältä ja olin kiusallisen tietoinen muiden perheiden tuijotuksesta. Saatoin vain toivoa, että sytytin muissa kipinän toimia samoin.
Jonkin ajan kuluttua tehtäväni muuttui kuitenkin helpommaksi kuin olin odottanutkaan. Minua alkoi melkein nolottaa, kuinka pieniä ja yksinkertaisia tekemäni asiat olivat. Ahdoin hyvät teot kiireiseen kalenteriimme juuri sillä tavoin kuin minulle itselleni parhaiten sopi. Vaan toisaalta: eikö tarkoitukseni juuri ollutkin osoittaa, että hyvien tekojen tekeminen ei vaadi suuria ponnisteluja. Vaikka olinkin tehnyt vain pikkuasioita – en ollut sentään lahjoittanut rahaa orpokodin perustamiseen tai pelastanut kenenkään henkeä ensiaputaidoillani – tiesin silti vaikuttaneeni asioihin.
Maailmanparantajan roolini ei toki sujunut täysin ilman vastoinkäymisiä. Kun kumarruin raitiovaunussa keräämään lattialta ilmaisjakelulehtiä, joku nainen työntyi ohitseni ja raapaisi päälakeani valtavalla käsilaukullaan. Päänsärystä huolimatta tunsin tehneeni päivän hyvän työn.
Jotkut hyvät aikeeni lopahtivat jo alkuunsa. Menin esimerkiksi luovuttamaan verta, mutta kun hoitaja oli aikansa tökkinyt olemattomia suoniani ilman tulosta, hän lähetti minut kotiin. Kerran yritin antaa ruokaa kerjäläiselle, mutta nainen torjui apuni, koska hän oli kasvissyöjä. Hän ilahtui sen sijaan kovasti muutamasta kolikosta.
Jotkin tekoni alkoivat elää aivan omaa elämäänsä. Ongin selville luovan kirjoittamisen kursseja lukiossa pitäneen opettajani osoitteen ja lähetin hänelle kirjeen, jossa kiitin häntä vuosien takaisesta rohkaisusta. Hän vastasi minulle innoissaan, ja siitä sai alkunsa yhä jatkuva ystävyytemme.
Kerroin joka ilta ruokapöydässä päivän hyvästä teostani Emilylle ja Ianille. Idea oli tarttuvaa laatua, sillä pian meillä kaikilla oli hyviä tekoja jaettavana. Tyttäreni selitti, kuinka hän oli pannut koulussa alulle roskienkeräyskampanjan. Mieheni kuvaili, kuinka hän oli auttanut iäkästä naista, joka oli kaatunut jalkakäytävällä. Ian oli pyytänyt ohikulkijaa soittamaan hätänumeroon ja rauhoittellut itse vanhaa rouvaa, kunnes apu oli tullut.
Jopa isäni soitti meille kaukopuhelun kertoakseen eriskummallisesta hyvästä teostaan. Hän oli pidätellyt kuusikaistaisen risteyksen liikennettä niin kauan, että sorsaemo oli johdattanut kaksi poikastaan turvallisesti tien yli.
Haaste oli alkanut tutkimusmatkana itseeni, mutta nyt jaoin sen tyttäreni kanssa. Kun Emily käveli koulusta kotiin, hän marssi naapurin tuulessa kaatuneen pelargoniruukun luokse ja nosti sen paikalleen. ”Siinä oli päivän hyvä tekoni!” hän julisti. Toisena päivänä hän auttoi minua keräämään naapureilta lahjoituksia ruokapankille. Lahjoitukset vietyämme Emily ilmoitti suureen ääneen aikovansa mennä joskus itsekin ruokapankkiin töihin.
Viimeisen hyvien tekojen viikkoni alkaessa tiesin jo muuttuneeni itsekin. Aloittaessani en ollut ollenkaan varma, että pystyisin tekemään hyvän työn joka päivä. Nyt niistä oli tullut minulle toinen luonto. Olin entistä tietoisempi siitä, mitä ympärilläni tapahtui ja mikä kaikki vaati huomiota. Tunsin velvollisuudekseni tarttua asioihin sen sijaan että olisin vain kääntänyt niille selkäni. Oli kuin olisin havahtunut näkemään maailman uusin silmin.
Viidentenäkymmenentenä päivänä onnittelin itseäni. Minä tosiaan selvitin haasteen! Mikä tärkeintä, minulle oli selvinnyt, että kolme neljäsosaa hyvistä teoistani oli vienyt aikaa vähemmän kuin vartin. Kolme neljäsosaa ei ollut myöskään maksanut mitään. Siitä huolimatta teoillani oli ollut varmasti merkitystä.
Olin itsekin yllättynyt, kun huomasin seuraavana päivänä kerääväni roskia yleisessä käymälässä. Tajusin, että 50 päivässä hyvien tekojen tekeminen oli muodostunut tavaksi. Haasteeni vaikutus jatkuu tänäkin päivänä. Teen nyt paljon enemmän hyvää kuin ennen, ja samoin tekevät perheenjäseneni.
Kun kerron ihmisille 50 päivästäni, kuulen usein tarinoita muiden ystävällisistä teoista. Vaikuttaa siltä, että useimmat meistä iloitsevat voidessaan tehdä jotakin hyvää.
Mistä oikeastaan johtuu, että meillä on niin suuri halu auttaa muita? Erään teorian mukaan aidosti lämminsydämiset yksilöt onnistuvat lastenkasvatuksessa paremmin kuin sellaiset ihmiset, jotka vain esittävät välittävänsä muista. Niinpä evoluutio on suosinut ystävällisiä ja myötätuntoisia ihmisiä.
Ajatus miellyttää minua. Nyt tiedän myös sen, että jokainen meistä pystyy varmasti tekemään yhden hyvän teon joka päivä. Eikä se ole edes vaikeaa.
Lue lisää
Yställisiä tekoja tuntemattomilta
Anna anteeksi – ja parane
8 vinkkiä kehujalle
