Vanha Paraschiv-niminen herrasmies istuu penkillä tarkkailemassa lähitienoon valtakuntaansa käsivarret hyvinvoinnista kielivän mahansa päälle ristittyinä, olkihattu tiukasti päässään kuin kruunu. Edessä avautuu Romanian maaseudulle melkoinen näky. Pitkin päätien vartta ja siltä poikkeavien hiekkateiden varsilla kohoaa kartanoita. Niiden julkisivuja koristavat parvekkeet ja pilarit. Katot muistuttavat naamiaishattuja kaikkine torneineen ja kupoleineen. Sikoja kuorma-autossaan kuskaava mies lyö jarrut pohjaan päästäkseen töllistelemään näkyä paremmin. Paraschiv hymyilee. Tämä on hänen kotipaikkansa Buzescu, jossa voi nähdä Euroopan harvinaisimman väestöryhmän, varakkaiden romanien edustajia.
Paraschiv ei käytä romanikielen ihmistä tarkoittavasta sanasta johdettua ilmaisua ”romani” puhuessaan omasta etnisestä ryhmästään. Sen sijaan hän ja suurin osa hänen naapureistaan kutsuu itseään nimellä tsigani tai mustalainen. Ne ovat heille jo lapsuudesta asti tutuiksi tulleita halventavia nimityksiä, jotka rinnastetaan usein kerjäläiseen, varkaaseen ja loiseen. Englannin kielen vastaava halventava nimitys ”Gypsy” juontaa juurensa sanasta ”Egyptian”, egyptiläinen, joka puolestaan viittaa romanien oletettuun alkuperämaahan. Kielitieteelliset todisteet viittaavat kuitenkin siihen, että romanit tulivat Intiasta.
”Rakensin yhden ensimmäisistä kartanoista vuonna 1996”, Parachiv sanoo nyökäten kohti huvilatyylistä kotiaan. Se on koristeellinen, valkoisesta ja harmaasta marmorista tehty talojättiläinen, jonka joka nurkassa on parveke. Hänen lastensa Luigin ja Petun nimet on painettu tinapäällysteisen tornin kattoon. ”Poikani haluaisivat repiä talon alas ja rakentaa tilalle erimuotoisen talon. Heidän mielestään tämä nykyinen ei ole enää muodin mukainen.” Paraschiv kohauttaa harteitaan: ”Jos poikani haluavat, niin hyvä on.”
Paraschivin kaksikerroksinen kartano on vaatimaton. Viisikerroksisia, pylväikköjen koristamia palatseja on noussut kylän eteläreunan romanialueelle kuin sieniä sateella. Niiden rakennustyyliä voi kuvailla vaikka monumentaaliseksi. Talojen tyyleistä voi eritellä myös suuryhtiön pääkonttorityylin kaartuvine peililasiseinineen, aatelislinna-tyylin pastellisävyisine sakaraharjamuureineen ja ooppera-aitioiden tavoin seiniä reunustavine parvekkeineen, sekä alppimajatyylin jyrkkine kattoineen ja kuistia koristavine puutarhatonttuineen.
Tyyli on pröystäilevää ja räikeää ja siitä paistaa häpeilemättömästi vasta saavutettu vauraus. Tähän noin 75 kilometriä Bukarestin lounaispuolella sijaitsevaan 5 000 asukkaan hiljaiseen maalaiskylään on noussut yhteensä noin sata romanien kartanoa. Noin kolmasosa kylän asukkaista on romaneita. Kaikki eivät ole rikkaita, mutta silti heitäkin on tarpeeksi, jotta kylästä on päässyt muotoutumaan oudon kiehtova kokonaisuus, joka ikään kuin julistaa romanien ylpeyttä omasta kulttuuriperinnöstään.
”Varakkaat romanit” näyttää kirjoitusvirheeltä, ilkeämieliseltä vitsiltä. Romanian arviolta kaksimiljoonainen romaniväestö muodostaa noin 10 prosenttia maan asukasluvusta, ja suurimmalle osalle tuosta joukosta elämä on köyhää ja kovaa. Romaniyhteisöt asuvat pakon edessä rähjäisissä kaupunkislummeissa tai pahvihökkeleissä kaupunkien laitamilla. Romanit joka puolella Itä-Eurooppaa jakavat saman kohtalon. Itäisessä Euroopassa tämä aiemmin kiertolaiselämää viettänyt kansa on halveksittua roskaväkeä, jonka köyhyys, koulutuksen puute ja itsepäinen muusta väestöstä eristäytyminen pistävät epäilyttävästi silmään.
Monelle gadjolle – termi, jota romanit käyttävät ulkopuolisista – Buzescun romanien palatsimaiset kodit ovat kuin rikka silmässä, pröystäilyä vauraudella, jota romanit eivät ole ansainneet. Tämä romanien eliittijoukko ei kuitenkaan tunnu olevan kiinnostunut vaikutuksen tekemisestä ulkopuolisiin. Kyläläiset tekevät selväksi, etteivät he halua muukalaisten pysähtelevän kyselemään ja napsimaan kuvia. Lapset huutavat minulle ”pleaca, pleaca” – mene pois, mene pois. Aikuiset mulkoilevat tai kääntävät selkänsä nähdessään minun lähestyvän.
”Nämä paikat eivät ole teitä varten”, romanisosiologi Gelu Duminica sanoi minulle tarkoittaen kaikkia, jotka eivät ole romaneja. Kartanot on rakennettu vain paikallisten katseltavaksi, Duminica sanoi. Ne ovat keino esitellä vaurautta ja omaa statusta romaniyhteisön sisällä.
Mistä varallisuus sitten tulee? Paikalliset romanit sanovat vain: ”Metallikaupasta.” Buzescun romanit ovat suurimmaksi osaksi kalderasheja – kyseinen romanikielen sana merkitsee kupariseppää. Ryhmä on perinteisesti yhdistetty metallitöihin. Vielä 1990-luvun alussa buzesculaisperheet matkasivat yhä ympäri maaseutua hevosten vetämissä vankkureissa ja pysähtyivät pikkukaupunkeihin myymään cazane-nimellä kutsuttuja kuparisia tislauslaitteistoja, joita käytetään hedelmäbrandyn valmistukseen. Se oli tuottoisaa liiketoimintaa parhaille käsityöläisille, kuten Paraschiville, sillä yksi cazane maksoi satoja euroja. Kommunistihallinto tarkkaili kuitenkin romanien liikkeitä tiiviisti, ja rikkaimmat perheet pitivät matalaa profiilia.
Kun Romanian kommunistinen järjestelmä kaatui vuonna 1989, kalderashien yrittäjävaistot pääsivät valloilleen. Cazaneiden tekijät ja heidän poikansa levittäytyivät Romaniaan ja muualle Itä-Eurooppaan ja tyhjensivät hylätyt tehtaat, toisinaan laittomasti, hopeasta, kuparista, alumiinista, teräksestä ja muusta arvokkaasta romusta. Jotkut Buzescun romanit korjasivat muhkeita voittoja keinottelemalla tavarapörssissä. Marin Nicolae, entinen cazaneiden tekijä kertoo: ”Vallankumouksen jälkeen tyhmäkin ihminen saattoi rakentaa viisi huvilaa ostamalla ja myymällä metallia.”
Viikon ajan kävelin edestakaisin Buzescun katuja yrittäen puhua itselleni sisäänpääsyä kartanoihin. Valokuvaajat Karla Gachet ja Ivan Kashinsky olivat tasoittaneet minulle tietä, sillä he olivat asuneet kahden kuukauden aikana jaksoittain romanialueella ja päässeet moniin koteihin vasta sinnikkään yrittämisen jälkeen. Karlan ja Ivanin valtavien talojen sisällä asukkaista ottamia kuvia esitellen seisoin porttien edessä ja vetosin omistajien uteliaisuuteen ja turhamaisuuteen. Toisinaan se toimi.
Etuovien avauduttua niiden takaa paljastui valtavia, kiilteleviä marmoripintoja, katoista roikkuvia kristallikruunuja ja leluvuorten kansoittamiin lastenhuoneisiin johtavia kierreportaikkoja. Useimmat huoneet vaikuttivat kuitenkin asumattomilta. Monesti taloissa oli kotona ainoastaan isovanhemmat ja pari pientä lasta, ja he asustivat takahuoneissa ja söivät keittiössä. Vanhemmat ja vanhimmat pojat olivat matkoilla tekemässä kauppaa ja palasivat kotiin lomille sekä ristiäisiin ja hautajaisiin. Kartanot oli rakennettu pääasiassa vain näyttelytiloiksi, joihin ylpeyden ja pelonsekaisen kunnioituksen oli tarkoitus tarjota täytettä.
Toinen yllätys oli se, että näyttävien julkisivujen suojissa ikivanhat tavat olivat yhä voimissaan. Pyysin päästä vessaan Victor Filisanin kotona, johon minut oli kutsuttu nauttimaan Jack Daniel’s -viskiä ja Red Bullia. Minua ei ohjattu poreammeella varusteltuun kylpyhuoneeseen sisällä talossa, vaan pihan perällä olevaan ulkohuoneeseen, samaan jota hän ja hänen vaimonsa käyttivät. Uskonnollisten puhtaussääntöjen vuoksi monet romanit, erityisesti vanhemmat, eivät laita ruokaa ja käy vessassa saman katon alla. Joissain taloissa näin teini-ikäisiä vaimoja tarjoilemassa ruokaa teini-ikäisille aviomiehilleen. Kylän varakkaiden perheiden keskuudessa järjestetyt liitot, toisinaan jopa vain 13-vuotiaiden lasten kesken, ovat edelleen yleisiä.
Menneisyyden kiertelevä elämäntapa ei myöskään vaikuttanut olevan kovin kaukana. Perheet olivat jatkuvasti suuntaamassa Espanjaan, Ranskaan, Bukarestiin. Nurkissa istuskelevat vanhat miehet muistelivat omia matkustusaikojaan kaihoten vaihtelun ja seikkailuiden perään. He myös juoruilivat ihmisten vaihtelevasta onnesta ja syyttivät valkolaisten pyörittämää rulettia muutamien perhekuntien ajamisesta vararikkoon. Jokaisella kadulla ihmiset rakensivat uusia taloja tai repivät alas vanhoja pystyttääkseen niiden tilalle suurempia ja komeampia kartanoita. Mikään ei tuntunut olevan pysyvää perhesiteitä lukuun ottamatta.
”Me olemme Romanian sivistyneimpiä mustalaisia”, eräs Florin-niminen mies kerskui minulle. ”Jos näemme jotain kaunista, haluamme jotain vielä kauniimpaa.” Toistin miehen sanat eräälle iäkkäälle Rada-nimiselle leskirouvalle. Hän oli aikoinaan asunut kartanossa, mutta asui nyt päiviensä päätteeksi pienessä ummehtuneessa mökissä, jossa kanat juoksentelivat sisään ja ulos keittiön ovesta. Hän katsoi minua, hölmöä gadjoa ja sanoi: ”Kuinka korkeaksi tahansa talonsa rakentaakaan, kaikki päätyvät silti hautaan.”
NATIONAL GEOGRAPHIC (SYYSKUU 2012), © 2012 NATIONAL GEOGRAPHIC SOCIETY, WASHINGTON, D.C.
