Kun ystäväni kuuli, että haastattelisin Nicke Lignelliä, hän halusi lähettää terveisiä. ”Siinä on ihanan sympaattinen ja perhekeskeinen mies, jolla on arvot kohdallaan”, hän hehkutti. Samaa mieltä ovat Nicken ystävät ja kollegat, joita jututin. ”Hänellä on tunneälyä, hän on luotettava ja rehellinen, tosi ystävä”, kertoi ohjaaja Claes Olsson. ”Nicke on pehmeä, mutta ei mikään mamero.”
Näyttelijä Jonna Järnefelt tutustui Lignelliin 1990-luvun alussa, ja he ystävystyivät nopeasti. ”Nickessä on lämpöä, vilpittömyyttä ja tarmokkuutta”, Järnefelt sanoo. ”Hän on konstailematon ihminen, hyvä kuuntelija ja aidosti läsnä. Ihmiset tuntevat Nicken seurassa itsensä aivan erityiseksi.”
Lignell tunnustetaan monipuoliseksi ja lahjakkaaksi näyttelijäksi, joka ui luontevasti kaikkiin tilanteisiin. Suuri yleisö tuntee hänet televisiosta sujuvasanaisena juontajana, tanssijana ja näyttelijänä. Hän on kuin kotonaan niin musikaaleissa kuin vakavissa draamoissa.
Nicke on saanut kiitosta myös ikivihreitä taitavasti tulkitsevana laulajana. ”Hän on hyvin musikaalinen”, luonnehtii ystävä ja muusikko Olli Peuhu. ”Hän hallitsee vaikeiden, jatsahtavien kappaleiden fraseeraukset hyvin ja saa tarinat elämään. Yleisö suorastaan rakastaa häntä.”
Olen urani aikana haastatellut satoja ihmisiä ja harvoin – jos koskaan – olen tavannut henkilöä, jonka todellinen persoonallisuus ja julkisuuskuva olisivat samalla tavalla yhtä. Nicke tosiaan on aidosti oma itsensä, lämmin, avoin ja vilpittömän oloinen.
Julkikuvan takaa löytyy suurperheen isä, jolla on arkisia harrastuksia. Lähipiiri tietää hänen mieltymyksensä nikkarointiin. Jonna Järnefelt kertoo Nicken tunnustaneen haluavansa ”seuraavassa elämässään” päästä töihin rautakauppaan. ”Jos näyttämön lattialla on ruuvi, juuri hän löytää sen ja noukkii talteen”, Järnefelt sanoo.
Työllistetty näyttelijä valmistautuu parhaillaan Ruotsalaisessa teatterissa marraskuussa ensi-iltansa saavaan, Kjell Westön kirjoittamaan näytelmään Det hjärta man har. Samoihin aikoihin käynnistyy televisiossa hänen juontamansa visailusarja Fiksumpi kuin koululainen. Lisäksi Lignell käy juontamassa, laulamassa ja tanssimassa yritysten tilaisuuksissa.
Nicke on yli 15 vuotta ollut median lemmikki. Parin vuoden takainen vakava loukkaantuminen auto-onnettomuudessa järkytti ihmisiä, ja hän sai paljon myötätuntoa ja huomiota.
Erään naistenlehden lukijat valitsivat elokuussa Nicken Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Viime keväänä television katselijat äänestivät hänet Tanssii tähtien kanssa -ohjelman seksikkäimmäksi miestanssijaksi.
Etkö pelkää, että pintajulkisuus ja kevyen viihteen tekeminen horjuttavat uskottavuuttasi vakavasti otettavana näyttelijänä?
NICKE: Onhan riski aina olemassa, mutta sen kanssa on vain elettävä. Tunnen vastuuni perheestä: on pakko tuoda leipää kotiin. Yksin elävänä olisi helppoa olla idealisti.
Onko aina ollut niin?
NICKE: Kuten useimmat muutkin, olin Teatterikorkeakoulussa maailmanparantaja. En halunnut tehdä mitään kevyttä: sisältöä piti olla. Kyseenalaistin musikaalit, mainokset ja ylipäätään kaupallisuuden. Hinnoittelin itseni tarkoituksella ulos mainoksista.
Olit kuitenkin valmis hinnoittelemaan itsesi.
NICKE: Päätin, että jos itken, teen sen vain matkalla pankkiin. Halusin olla näyttelijä, joka esiintyy mainoksessa, en mainosmies, joka näyttelee.
Kuinka näyttelemisestä tuli ammattisi?
NICKE: Jotenkin vähitellen, en koskaan suunnitellut sitä. Huomasin nuorena meripartiolaisena nauttivani esillä olosta. Yläasteella ja lukiossa minulla oli innostava äidinkielen opettaja, joka kannusti näytelmien tekoon ja niiden esittämiseen. Pääsimme tuolloin vierailemaan Teatterikorkeakoulussa. Ehkä silloin syttyi jonkinlainen kipinä.
Ehditkö kokeilla muita ammatteja?
NICKE: Olin monta kesää rautakaupassa töissä. Armeijan jälkeen jäin Dragsvikin varuskuntaan vuodeksi töihin. Teatterikorkeaan pyrin vuonna 1987 ja pääsin ruotsinkieliselle osastolle.
Muuttuiko elämä?
NICKE: Täydellisesti. Muutin Lauttasaareen kaksioon, mikä oli opiskelijalle suorastaan ruhtinaallista. Pikkukaupunkilaiselämän jälkeen isomman kaupungin tarjoama anonymiteetti oli riemastuttava kokemus.
Helsingin valot kutsuivat!
NICKE: Niin kävi. Huomasin tosin aika pian, ettei anonymiteetti ollutkaan niin kivaa. Samalla iski myös kriisi, kun totesin, että olen nyt täysin omillani ja yksin vastuussa itsestäni.
Mikä siinä niin rassasi?
NICKE: Nuorena ei ollut ansioluetteloa ja meriittejä. Jokainen tilaisuus oli näytön paikka. Suorituspaineita oli koko ajan, kun tunsin olevani jatkuvasti luupin alla.
Olit valmistumisesi jälkeen Viirus-teatterissa vakituisena näyttelijänä lähes kolme vuotta. Mikä sai sinut ryhtymään vapaaksi taiteilijaksi?
NICKE: Tapasin Raksun (Raakel) keväällä 1992 ja menimme yhteen. Ymmärsin vähitellen, etten voi sovittaa perhe-elämää yhteen vakituisen teatterityön kanssa.
Kuinka te tapasitte?
NICKE: Sattumalta kahvilassa, mutta romanssi syttyi toisella tapaamisella ravintola Elitessä. Siitä tuli kolmen vuorokauden intensiivinen putki, joka jatkuu edelleen.
Päätittekö jo silloin perustaa suurperheen?
NICKE: No emme todellakaan. Raksu opiskeli ja hän oli vakavissaan luomassa muusikon uraa. Astuin tosin heti isän rooliin, kun hänellä oli edellisestä suhteestaan pieni tytär. Esikoisemme Joel syntyi sitten seuraavana vuonna yllättäen.
Lapset tosiaan syntyvät joskus ihan sattumalta.
NICKE: No joo, kyllähän aikuinen mies tietää syyn ja seurauksen välisen yhteyden. Jokainen lapsistamme on ollut iloinen yllätys ja tervetullut. Olin kyllä potenut vauvakuumetta jo alle kaksikymppisenä.
Ajoitus oli siis täydellinen.
NICKE: Niin voi kai sanoa. Mittani poikamieselämästä oli tullut täyteen. Seuraavan lapsen teimme harkiten, mutta saimmekin kaksoset. Kuopuksen syntymä olikin jo taas uusi ihmetyksen aihe.
Olit itse perheen ainoa lapsi.
NICKE: Joo, se on vaikuttanut elämääni melko tavalla. Äitini Marianne oli 21-vuotias, kun synnyin. Hän oli sairaanhoitaja ja muutti Vaasaan jatkamaan opintojaan. Isäni Birger oli lähtenyt työn perässä Ruotsiin. Jäin moneksi vuodeksi äidinäitini Gretan hoidettavaksi. Hän kuoli, kun olin 12-vuotias. Sen jälkeen asuin isän ja äidin kanssa saman katon alla.
Millainen suhde sinulla oli isääsi?
NICKE: Se jäi hankalaksi ja etäiseksi. Kun olin pieni, isä oli paljon pois kotoa ja töissä. Murrosiässä ”menetetyt lapsuusvuodet” ja näkemyseromme lähes kaikissa asioissa johtivat lopulta siihen, että emme koskaan oikein löytäneet toisiamme.
Biologiset siteet eivät aina ratkaise.
NICKE: Uskon, että hän rakasti minua, mutta hän ei koskaan löytänyt tapaa osoittaa sitä suoraan. Viimeisinä vuosina yritin monta kertaa sovintoa, mutta se jäi yksipuoliseksi. Enempään en vain pystynyt.
Millaiset ovat ensimmäiset muistosi lapsuudestasi?
NICKE: Asuimme mummoni kanssa Bromarvin terveystalolla, olin ehkä parin kolmen vuoden ikäinen. Esitin talonmiehenä toimivalle Gunnarille varmasti miljoona kysymystä ja hän jaksoi aina vastata kärsivällisesti. Maalasimme yhdessä lipputankoa, lapioimme hiiliä ja leikkasimme isoja nurmikenttiä.
Tuliko hänestä sinulle miehen malli?
NICKE: Jollakin tavalla kyllä. Hän osoitti minulle huomiota ja uhrasi aikaansa. Gunnar oli rauhallinen ja lempeä mies. En koskaan tuntenut olevani hänelle riesaksi.
Kasvoit naisten ympäröimänä ja kasvattamana. Miten se vaikutti?
NICKE: Sitä on vähän vaikea määritellä. Olen sinut pehmeiden arvojen kanssa, eikä minun ole koskaan tarvinnut korostaa maskuliinisuuttani.
Kai teillä Raakelin kanssa sentään on miesten ja naisten työt erikseen?
NICKE: Roolijaot kotona ovat aika epäselvät. Kun vuonna 1997 muutimme perheeni kanssa Helsingin keskustasta Sipooseen, tuli käytännön kysymyksiä siitä, kumpi kiipeää katolle tai nostelee raskaita esineitä. Meillä työt tekee se, joka osaa ja pystyy. Raksulla on kyllä lasten koulunkäynnissä suurempi osuus kuin minulla.
Kuinka oma koulunkäyntisi sujui?
NICKE: Olin nuorena aika levoton, enkä jaksanut keskittyä. Vielä lukion toisella luokalla koko elämäni oli avoinna enkä lainkaan tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Ylioppilaskirjoituksetkin menivät rimaa hipoen.
Kuinka äitisi suhtautui, kun pyrit Teatterikorkeakouluun?
NICKE: Hienosti. Hän on aina uskonut ja luottanut minuun. Hän korosti, että minun on hankittava jokin ammatti – riippumatta siitä, mitä ryhtyisin tekemään elääkseni.
Millaisia muita eväitä sait häneltä?
NICKE: Hän opetti rehellisyyden ja avoimuuden merkityksen. Ainoana lapsena kasvoin ajatukseen, että muiden ihmisten huomio ja arvostus täytyy ansaita.
Samalla tavalla kuin työssäsi, eikö niin? Onko sinulla ollut esikuvia?
NICKE: Ei oikeastaan, en ole osannut idolisoida ketään. Kun joku tekee tosissaan työtä, se herättää aina kunnioitukseni. Arvostan erityisesti vanhempia näyttelijöitä, joilla on tarinoita kerrottavaksi. Kyllikki Forsellista hehkuva työn ilo, motivoituminen ja energisyys on esimerkillistä.
Mitä näytteleminen pohjimmiltaan on?
NICKE: Tarinan välittämistä, ihon sisällä olemista, mielikuvituksen käyttöä ja hetken vangitsemista. Näytteleminen on leikkiä.
Sinulla on töissä koko ajan hauskaa.
NICKE: Ehdottomasti, suurimman osan ajasta. En juurikaan muista mitään kielteisiä kokemuksia. Olen onnekas, kun saan tehdä tällaista työtä.
Vai olisiko se seurausta omista valinnoistasi?
NICKE: Tätähän monet filosofit ovat pohtineet. Joidenkin mielestä mikään maailmassa ei ole sattumaa. Ihmisillä on taipumus jälkiviisaasti rationalisoida asiat, selitellä niitä ja löytää syy–seuraussuhteita.
Kolhiko kohtalo pari vuotta sitten, kun rattijuoppo vei sinulta melkein hengen?
NICKE: Äiti on monta kertaa pohtinut, että mikähän hel-ve-tin tarkoitus sillä oikein oli.
Löydätkö tragediasta mitään opetusta?
NICKE: En.
Sanotaan, että kriisit ovat ihmiselle siunaukseksi.
NICKE: Sain paljon tukea ystäviltäni ja ventovierailta ihmisiltä. Joku koputti kaupan hedelmätiskillä olkapäätäni ja kertoi rukoilleensa puolestani. Ymmärsin jälkeen päin entistä kirkkaammin, että vain ihmisillä on merkitystä. Kaikki muu on toissijaista. Äitisi oli mukana onnettomuudessa. Pelastiko hänen antamansa ensiapu henkesi? NICKE: Mahdoton sanoa. Hän osasi ammattilaisena toimia oikein. Tilannehan kolaripaikalla oli paljon pahempi kuin aluksi luulimme.
Hänellä on ylipäätään tärkeä sija elämässäsi.
NICKE: Äiti on meille kuin yksi perheenjäsenistä. Hän asuu kesät Bromarvissa mökillämme. Joskus hän on luonamme Sipoossa talvellakin.
Oletko koskaan ajatellut, että vaimosi olisi uhrannut uransa perheen vuoksi, kun itse olet ollut työssä?
NICKE: Omatuntoni on kyllä puhdas. Raksu on yhteisellä päätöksellämme nyt kotona. Sitä paitsi olen itsekin ollut kotona usein ja pitkiäkin aikoja. Nautin siitä, kun voin nikkaroida tai katsella elokuvia.
Mainitse yksi elokuva ylitse muiden.
NICKE: Sehän on mahdotonta. Lasse Hallströmin ohjaama Elämäni koirana kolahti kyllä lujaa. Hän tuo tarinan henkilöt esille ainutlaatuisella ja herkullisella tavalla.
Kuinka kaksi vapaata taiteilijaa kohtaa taloudellisesti epävarman tulevaisuuden?
NICKE: Vaikka olen pedantti monissa asioissa, en juurikaan suunnittele tulevaisuuttani kovin pitkälle. Asuntolainat täytyy hoitaa ja perhe elättää. Tiukan paikan tullen olen valmis kutistamaan unelmiani tai ainakin olen valmis siirtämään niitä.
Millaisia unelmia?
NICKE: Olen jo saanut niin paljon, että itselle on vaikea toivoa juuri mitään. Lapset ovat hyvä syy nostaa pää tyynyltä joka päivä.
No mitä sitten haluaisit vielä tehdä?
NICKE: Haluan rakentaa purjeveneen. Meri on minulle tärkeä ja löydän purjehduksesta vapauden illuusion. Jo purjekankaan äänessä on jotakin maagista. Haluaisin myös näytellä joskus rikoselokuvassa tai -televisiosarjassa.
Oma levy vielä puuttuu.
NICKE: Olisi kyllä hauskaa kokeilla levyttämistä. Pitäisi vain löytyä sopivaa materiaalia, ehkä omia lauluja. Rimani on kuitenkin niin korkealla, etten ole uskaltanut ryhtyä niitä tekemään. Ehkä tarvitsen jonkun ulkopuolisen vähän tönäisemään.
Jos voittaisit lotossa, jättäisitkö työt?
NICKE: Tuskin. Hidastaisin ehkä vähän tahtia, pitäisin välivuoden ja maksaisin asuntolainan pois. Raha ei ole minulle mikään arvo tai edes mittari. Elämä on elämistä, ei säästämistä varten.
Millaisia arvoja haluat välittää lapsillesi?
NICKE: Rehellisyyden ja avoimuuden. Haluan, että he eivät uhraa itseänsä minkään asian edessä. Toivon, että he oppivat luottamaan omiin valintoihinsa ja tekevät ne aina itse.
Mitä he ovat sinulle opettaneet?
NICKE: Lapseni ovat syntymällään opettaneet minut itkemään. He ovat määritelleet elämäni kaikilla tasoilla, vaikka en heidän kauttaan eläkään.
Kuinka lapsesi suhtautuvat vanhempiensa julkisuuteen?
NICKE: He ovat pienestä pitäen tottuneet siihen. Lapset ovat kiinnostuneita tekemisistämme ja he kannustavat vanhempiaan. Julkisuudesta ei heille ole ollut heille haittaa eikä hyötyä.
Mitä pelkäät eniten?
NICKE: Elämänhalun menetystä. Olen ollut pari kertaa niin lähellä. Terveyden puolesta en osaa pelätä. Liikenteessäkin täytyy vain luottaa siihen, että vastaantulijat pysyvät omalla kaistallaan.
Mistä kolmesta asiasta toivoisit, että sinut muistetaan kuolemasi jälkeen?
NICKE: Elämänmyönteisyydestä, vastuuntunnosta ja rehellisyydestä.
