Puhelimeni soi kotonani Kanadassa aamuyöstä 7. lokakuuta 2015. Sain kuulla, että yksi parhaimmista ystävistäni oli kuollut. Olin tutustunut Jacobiin yläkoulussa Singaporessa. Hänen suurenmoinen persoonallisuutensa, loistavat leivontataitonsa sekä se, miten hän arvosti ystäviään olivat vetäneet minua puoleensa. Hänen sydämensä oli täysin yllättäen lakannut lyömästä vain 25-vuoden iässä.
Singaporessa asuvat ystäväni suunnittelivat ruumiinvalvojaisia ja miettivät, miten Jacobin perhettä voitaisiin tukea parhaiten. En voinut muuta kuin pahoitella, ettei minulla ollut varaa lentolippuun. Olin turta, mutta pystyin silti jotenkin toimimaan. Kuolema oli koskettanut perhettäni aikaisemminkin, mutta Jacobin poismeno oli erilainen. Hän oli ensimmäinen ystäväni, joka kuoli. Menetys ravisteli kaikkia hänen läheisiään, mutta minä tunsin olevani yksin suruni kanssa, sillä olin niin kaukana kaikista.
Vaikka suru itsessään olisikin universaali tunne, loppujen lopuksi se eristää enemmän kuin yhdistää. Tunteiden vuoristorata voi aiheuttaa epävarmuutta. Onneksi on suruterapeutteja, jotka auttavat menetyksen käsittelyssä.
Tunnista omat reaktiosi
Jokainen reagoi kuolemaan eri tavalla, mutta jokaisen kannattaisi ensin yrittää ymmärtää oma tilanteensa.
”Suru on menetyksestä syntyvä sisäinen reaktio”, sanoo Coloradon Fort Collinsissa olevan menetys- ja elämänmuutoskeskuksen johtaja, tohtori Alan Wolfelt. Hänen mukaansa läheisen kuolemasta johtuva suru voi saada monenlaisia erilaisia muotoja aina murheesta sokkiin ja hämmentyneisyydestä vihaan.
Suru ilmenee useimmiten ennalta-arvattavina fyysisinä oireina, kuten ruokahaluttomuutena, unettomuutena tai keskittymisvaikeuksina tai henkisinä oireina, esimerkiksi kaipauksena, katumuksena ja jopa helpotuksena. ”Menetyksestä syntyvissä yksilöllisissä tunteissa on monia ulottuvuuksia, joihin vaikuttavat olosuhteet kuoleman hetkellä sekä edesmenneen ja surevan välinen suhde”, Wolfelt sanoo.
Läheisen menettämisestä syntyvän reaktion tunnistaminen auttaa löytämään sopivat työkalut asian käsittelyyn. Wolfelt kuitenkin painottaa, ettei voimakkaita reaktioita saa missään nimessä hävetä. Suruterapeutti voi auttaa kiinnittämään huomion niille osa-alueille, jotka vaativat hieman enemmän työtä. ”Tunteet tarvitsevat liikettä. Sureminen saa tunteet kuohumaan, mutta kuohunta vähenee yleensä ajan kuluessa”, hän sanoo.
Tee sovinto surun kanssa
Sureva odottaa yleensä aikaa, jolloin tuska katoaa kokonaan. Yksi alan asiantuntija kehottaa kuitenkin tavoittelemaan jotain muuta.
”Monet ajattelevat surevansa väärällä tavalla, koska eivät saa käsiteltyä asioita loppuun. Ajattelutapaa on muutettava”, sanoo laillinen psykoterapeutti ja suruneuvoja Andrea Warnick Kanadan Torontosta. ”En auta ihmisiä niin sanotusti pääsemään kenenkään kuoleman yli tai unohtamaan edesmennyttä henkilöä.”
Sen sijaan hän auttaa ihmisiä säilyttämään yhteyden edesmenneeseen läheiseen. Kuolleesta puhuminen ja muisteleminen ovat merkki siitä, että suru on osa elämää. Se ei ole esteenä läheisyydelle eikä se luo psykosomaattista ahdistusta asian taakse jättämisestä.
Warnickin mukaan meidän on annettava itsellemme lupa surra. Kuolleesta muistuttavat asiat kannattaa ottaa avosylin vastaan. Kirjeen kirjoittaminen kuolleelle voi joskus auttaa surijaa käsittelemään kesken jääneitä asioita.
Warnick auttaa potilaitaan myös kohtaamaan ”surupurkaukset” eli kuolleesta muistuttavista hajuista, ruoista tai paikoista syntyvät äkilliset tunnereaktiot. ”Ne syntyvät joskus kuin tyhjästä ilman mitään selvää syytä”, Warnick sanoo. Hän muistuttaa purkausten olevan täysin luonnollisia. Niistä ei pidä huolestua. ”Emme yritä tukahduttaa tunteita. Jos olet autossa ja kuolleen lempikappale alkaa soida radiosta, aja tien sivuun ja anna itsellesi lupa itkeä.” Hengitystekniikat ja tietoisuusharjoitukset voivat myös auttaa tällaisina hetkinä.
Tunnepurkaukset vähenevät ajan saatossa, mutta ne eivät välttämättä katoa koskaan täysin. ”Jos puhut 60 vuotta sitten lapsensa menettäneelle 80-vuotiaalle naiselle, hän suree yhä”, Warnick sanoo. ”Sanonta aika parantaa haavat ei pidä paikkaansa.”
Löydä pitkäaikainen tukiverkosto
Surulla ja suremisella tarkoitetaan eri asioita, vaikka sanojen ajatellaan usein vastaavan toisiaan. Wolfeltin mukaan niiden välillä on ratkaiseva ero. Suru on yksilöllinen reaktio menetykseen, kun taas sureminen on ulkoinen ja jaettu reaktio. Se on siis tietynlaista julkista surua. Sureminen alkaa hautajaisten ja valvojaisten kaltaisissa tilaisuuksissa. Elottoman ruumiin näkeminen on joskus ainoa keino muuttaa epätodellinen todeksi. ”Kuoleman voi tiedostaa älyllisellä, muttei tunteellisella tai henkisellä tasolla”, Wolfelt sanoo. ”Menetyksen siirtäminen päästä sydämeen on iso osa suremista.”
Nämä tilaisuudet tarjoavat myös mahdollisuuden kuolleen muistelemiseen. Lisäksi surija pääsee osaksi yhteisöä, mikä estää eristäytyneisyyden tunteen syntymisen. Wolfeltin mukaan tuen ei pitäisi loppua siihen. ”Menneiden unohtamista ja eteenpäin menemistä korostavassa kulttuurissa on vaikea tunnistaa surevia ihmisiä”, hän sanoo ja muistuttaa pitkäaikaisen tuen etsimisen olevan tärkeää. Ryhmäkeskusteluista pitävät voivat ottaa yhteyttä niitä järjestäviin sairaaloihin tai seurakuntiin.
Etäisyys on ongelma useille kaltaisilleni maahanmuuttajille, joilla on perhettä monissa maissa. Se eristää meidät yhteisöistä, joissa parantuminen voisi alkaa. Sureminen ilman singaporelaisten ystävieni tukea tarkoitti, että minun piti ottaa pieniä askeleita yksin. En harkinnut tukiryhmään hakeutumista tai kanadalaisiin ystäviini tukeutumista, sillä he eivät tunteneet Jacobia. Jälkeenpäin ajatellen toivon, että olisin tehnyt niin. Olen nyt valmis tekemään tämän harppauksen.
Lue lisää:
