Kun teinipoika teki kotipaikkakunnallani itsemurhan, päätin kirjoittaa vanhemmille surunvalittelukortin. Otin esille nimikirjaillun kortin ja tuijotin sitä ilmeettömänä seuraavat kaksi tuntia. En keksinyt mitään sanottavaa.
Kirjallisten surunvalittelujen esittäminen oli aiemmin sivistyneen yhteiskunnan perusasioita. ”Surunvalittelukirje voi olla töksähtävä, kehnosti laadittu, kieliopiltaan virheellinenkin – mutta se ei haittaa”, neuvottiin Emily Post’s Etiquette -kirjassa vuonna 1960. ”Ilmaisun hienostuneisuudella ei ole mitään merkitystä; vain vilpittömyydellä on väliä.”
Tällä Facebookin ja Snapchatin aikakaudella surunvalittelutavoista on kuitenkin tullut parhaimmillaankin sekavia, ja pahimmillaan ne peitetään hymiötulvan alle. ”Osanottoni äidin takia. Surullinen hymiö, surullinen hymiö, itkevä hymiö, sydän, sydän, yksisarvinen.”
Kokeile näitä vinkkejä oppiaksesi lohduttamisen unohdetun taidon (tai ainakin välttääksesi nolaamasta itsesi).
1
Ei haittaa vaikket löytäisi oikeita sanoja. Kun kysyin sosiaalisessa mediassa neuvoa ystäviltäni, yksi useimmin kuulemani asia oli, että on täysin hyväksyttävää myöntää ettei tiedä mitä sanoa. Eräs rabbi totesi: ”Sen myöntäminen, ettet löydä sanoja, on paljon huolehtivaisempaa ja avuliaampaa kuin lakoniset toteamukset kuten ’hän on paremmassa paikassa’ tai ’tyttäresi oli niin täydellinen että Jumala halusi hänet istumaan vierelleen’.”
Chanel Reynoldsin 43-vuotias aviomies kuoli moottoripyöräonnettomuudessa kymmenen vuotta sitten, ja Reynolds jäi yksin heidän viisivuotiaan poikansa kanssa. Hänen neuvonsa kuuluu: ”Vaikka tuntisit tarvetta puhua paniikinomaisesti ja viljellä kliseisiä sanontoja, älä tee sitä.”
Hän mainitsi kaksi erityisen ärsyttävää sanontaa. Ensimmäinen oli: ”Ainakin hän kuoli tehdessään sitä mitä rakasti.”
”Pakettiauton alle jääminen ei ollut sitä mitä hän rakasti”, Reynolds sanoi. ”Moottoripyörällä ajaminen oli.”
Toinen sanonta oli: ”Ainakaan ette ehtineet olla niin kauan naimisissa, ettet pystyisi elämään ilman häntä.”
”Luojan kiitos olimme naimisissa vain yhdeksän vuotta”, Reynolds totesi kuivasti. ”Pääsin kuin koira veräjästä.”
2
Muista hyviä asioita. Sen sijaan että turvautuisit kuluneeseen sanontaan, kerro jokin lämmin tai piristävä muisto vainajasta.
Kevin Young, runoilija ja luovan kirjoittamisen professori Emoryn yliopistossa, sanoi että hänen isänsä kuollessa häntä koskettivat eniten tuntemattomien surunvalittelut, joissa he kertoivat jonkin isään liittyvän muiston. ”Se oli minulle tärkeää, koska ymmärsin niin hänen paikkansa maailmassa”, Young sanoi. ”Ymmärsin, että hän jätti jälkensä muihinkin kuin minuun. Se oli lohduttava ajatus.”
3
Älä vertaile. Vältä kiusausta sanoa tietäväsi miltä toisesta tuntuu. Jokainen kokee surun eri tavalla. Vaikka itse olisit ollut surun murtama rakkaasi kuoltua, henkilö jolle kirjoitat, saattaa sen sijaan työstää suruaan tekemällä töitä tai kodin suursiivouksen.
”Siinä ei ole kyse sinusta”, Reynolds sanoi. ”Kuulin kommentteja kuten ’Olin ystäväni luona kun kuulin’, ’En pystynyt nukkumaan koko yönä’, ’Itkin niin kovasti.’ Niinkö? Luulenpa, että minä olen kuitenkin surullisempi.”
Hän totesi, että parempi lähestymistapa on olla neutraali. ”Voit tietenkin ilmaista surusi, mutta älä puhu itsestäsi.”
4
Älä välttele sanaa kuolema. Emme enää uskalla mainita kuolemaa nimeltä. Rakkaamme eivät enää ”kuole”, vaan he ”poistuvat luotamme” tai ”lepäävät rauhassa”.
”Kaikki kiertoilmaukset puistattavat minua”, eräs ystävistäni sanoi.
Harkitse poliisien tukisivuston neuvoa viranomaisille kuolinilmoitusten laatimiseen: käytä ”yksinkertaista, suorapuheista kieltä.”
”Älä pelkää käyttää sanoja kuoli, kuollut tai kuolema. Sellaiset termit kuin ’edesmennyt’ tai ’poisnukkunut’ tai ’menetetty’ ovat tosiasioiden kieltämistä.”
5
Puhu asiaa. Surevat kuulevat niin paljon tyhjänpäiväisiä lauseita, että suora puhe voi olla tervetullut helpotus.
Ruokatoimittaja Jane Lear keräilee etikettikirjoja. Hän pitää eniten Millicent Fenwickin vuonna 1948 julkaistun Vogue’s Book of Etiquette -kirjan ohjeista. Ensin tulee ilmaista myötätuntoa (”Olin niin pahoillani kun kuulin…”), sitten lausua jotain vainajasta, ja lopuksi vielä sanoa jotain lohduttavaa.
”Se on hyvin järkeenkäypää”, Lear sanoi, ”mutta luulen, että veljeni kuollessa suosikkini surunvalitteluista oli yhden läheisimmän ystäväni viesti. ’Rakas Jane’, hän kirjoitti, ’IHAN SYVÄLTÄ!’”
6
Facebook ei riitä. Nykyään monet saavat ensimmäisenä tiedon ystävänsä läheisen kuolemasta sosiaalisen median välityksellä. Vaistomainen halu kirjoittaa kommentti tai sähköposti on ymmärrettävää, mutta kaikki joiden kanssa puhuin olivat samaa mieltä yhdestä asiasta: sydämelliset eleet sosiaalisessa mediassa eivät korvaa varsinaista surunvalitteluviestiä.
Emily Postin etikettikirjan nykyinen versio osoitteessa emilypost.com neuvoo, että yleisillä foorumeilla kommentoiminen tai sähköpostin lähettäminen on hyväksyttävä ensimmäinen reaktio, kunhan sitä seuraa ”käsin kirjoitettu viesti ja, aina kun mahdollista, osallistuminen hautajaisiin tai vierailu.”
7
Surunvalitteluilla ei ole aikarajaa. Viestin kirjoittaminen heti ei ole välttämätöntä. Monet ovat tapahtuneen jälkeen surun murtamia, ja muutamat kertoivatkin minulle arvostaneensa erityisesti kortteja, jotka saapuivat viikkoja tai jopa kuukausia kuoleman jälkeen.
Eräs ystävä totesi, että ”Itse en tee mitään välittömästi vaan tarjoudun viemään surijan lounaalle, kahville tai päivälliselle kuukautta tai paria myöhemmin kun kaikki ovat palanneet normaaliin elämänmenoon ja surija jää yksin selviytymään.”
Reynolds sanoi: ”Yhteydenpito jopa kolmen tai neljän kuukauden jälkeen voi auttaa. Kehottaisin ihmisiä lähettämään viestin vainajan syntymäpäivänä, pariskunnan vuosipäivänä tai muuna tärkeänä ajankohtana.”
Jos oikeiden sanojen löytäminen tuntuu yhä ylivoimaiselta, kokeile niiden sijaan tekoja: Vie vainajan lemmikki kävelylle, hoitele asioita tai tarjoudu vaikka hakemaan sukulainen lentokentältä.
Tai turvaudu siihen mitä rakkaat tukijat ovat tehneet jo sukupolvien ajan: Lähetä ruokaa. Omien kokemustensa pohjalta Young totesi: ”Keksit ovat hyviä. Täytyyhän ihmisen syödä.”
Lue lisää:
