Keväällä Suomea uhkasi suoranainen nälänhätä. Sisällissodan vuoksi maan elintarviketuotanto jäi vuonna 1918 olennaisesti pienemmäksi kuin normaalisti. Kokonaistilannetta vaikeutti se, että lisääntyneen salakaupan ja moraalin heikentymisen vuoksi tuottajia oli yhä hankalampi saada täyttämään luovutusvelvollisuuksiaan.
Lisäksi karjaa olisi jouduttu teurastamaan runsaasti sekä ruuaksi että rehuviljavarastojen ehtymisen vuoksi. Yhdysvalloissa Suomen arvioitiin jo joulukuussa 1918 olevan nälänhädän partaalla, ja että suurta osaa sen asukkaista uhkasi nääntyminen kevääseen mennessä.
Yhdysvallat myönsi joulukuussa 1918 Ruotsille ja Tanskalle luvan toimittaa aluksi omista varastoistaan 11 000 tonnia viljaa, jonka Yhdysvallat lupasi maksaa myöhemmin. Kun valtionhoitaja C. G. Mannerheimin palasi vuoden 1918 lopussa Lontooseen ja Pariisiin suuntautuneelta matkaltaan, niin Skandinaviasta lähteneet viljalaivat saapuivat Suomeen “Mannerheimin joululahjana”.
Lauri Ingmanin johtama Suomen hallitus joutui ottamaan kevättalvella viljaostoihin kirjaimellisesti syömävelkaa. Tuonnista kaksi kolmasosaa rahoitettiin Suomen omista varoista ja loppuosaa maksettiin Yhdysvalloista saadulla lainalla. Suomen kahdeksan miljoonan dollarin lainan takaisinmaksun sovittiin sittemmin vuonna 1923 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa jatkuvan aina vuoteen 1984.
Viljantuonti pelasti suomalaiset. Tuonnin osuus elintarvikelautakuntien jakamasta viljasta nousi runsaaseen kolmasosaan jo vuoden 1919 alussa. Maaliskuussa sen määrä oli kaksi kolmannesta lautakuntien käytössä olleesta viljasta, ja huhtikuusta lähtien yli 90 prosenttia.
Laajamittainen viljantuonti mahdollisti säännöstelymääräysten nopean lieventämisen. Vilja-annoksia voitiin suurentaa elokuussa 1919, jolloin omavaraistalouksien vilja-annokset nousivat 12 kiloon jauhoja kuukaudessa. Myös leipäkorttiannokset kasvoivat 200 grammaan päivässä. Ruumiillisen työn tekijöille voitiin myöntää 140 gramman lisäleipäkortti.
