Siirrot ajateltiin aluksi pienimuotoisiksi ja lyhytaikaisiksi, noin kuusi kuukautta pitkiksi. Asiaa hoitanut Lastensiirtokomitea loi neljä ryhmää, joita voitiin siirtää Ruotsiin:
– karjalaislapset, joiden vanhemmat palasivat jälleenrakennustöihin Karjalaan
– pommituksissa vaurioituneiden kotien lapset
– invalidien lapset
– kaatuneiden lapset, jotka eivät saaneet kummiavustusta
Sosiaaliministeri Fagerholm laajensi kuitenkin ”siirtokelpoisten” lasten ryhmää niin, että loppujen lopuksi kaikki, jotka halusivat lähettää lapsensa Ruotsiin, saattoivat sen tehdä. Perusteluja ei kontrolloitu, ratkaisevaa oli perheen äidin mielipide, isän rintamalla olon vuoksi.
Kun lasten siirto Ruotsiin kiihtyi loppuvuodesta 1941, huolestuttiin Suomessa siitä, että lapset saattaisivatkin jäädä Ruotsiin. Eduskunnassa yritettiin saada läpi lakiehdotus, jonka mukaan suomalaista lasta ei saisi muissa Pohjoismaissa adoptoida ilman Suomen oikeusministerin lupaa. Syksyn 1941 ja kesän 1942 välisenä aikana Ruotsiin lähetettiin 21 000 lasta.
Sotalapsien lähettäminen Ruotsiin ja Tanskaan oli asianomaisille perheille raastava kokemus, mutta se kuohutti tunteita laajemmaltikin. Keskustelu kävi niin kiihkeänä, että valtiovalta joutui turvautumaan yllättävään temppuun. 26. Tammikuuta 1942 tehtiin jyrkkä sensuuripäätös.
Avoin keskustelu sotalapsien lähettämisestä kiellettiin, sen enempää lähettämisen hyvistä kuin huonoistakaan puolista ei saanut julkisuudessa puhua ollenkaan.
