Ei kannata hämmästyä, jos David Strayer kiinnittää päähäsi elektrodeja mennessäsi hänen kanssaan autiomaahan. Utahin yliopistossa kognitiivisena psykologina työskentelevä Strayer tutkii ihmismielen kykyä ajatella selkeästi. Hän ymmärtää hyvin, että nykyaikana ihmisten aivot ovat katkeamattoman häiriötulvan kohteena. Mutta Strayer on myös innokas retkeilijä ja uskoo tietävänsä tähän tepsivän lääkkeen.
On kolmas retkipäivä, ja Strayer valmistaa kanapataa kanjonialueella lähellä Bluffin pientä kylää Utahissa. Ryppyiseen t-paitaan pukeutunut ja hiukan auringossa kärventynyt Strayer selittää kahdellekymmenellekahdelle psykologian opiskelijalle niin sanottua ”kolmen päivän vaikutusta”.
Meidän aivomme eivät ole mikään täysin väsymätön reilun kilon painoinen kone. Aivot uupuvat helposti nykyajan nopeatempoisessa ja enenevässä määrin digitaalisessa maailmassa. Mutta hidastaessamme tahtia, lopettaessamme kaiken turhan puuhastelun ja hakeutuessamme luontoon emme ainoastaan tunne oloamme virkistyneeksi, vaan myös psyykkinen suorituskykymme paranee.
Strayer on osoittanut tämän toteen Outward Bound -elämyspedagogiikka-ryhmäläisten kanssa, jotka saavuttivat 50 % paremmat tulokset luovissa ongelmanratkaisutehtävissä vietettyään kolme päivää vaellusretkellä luonnon keskellä.
”Kun ihmiselle järjestetään tilaisuus elää hetkessä kahden tai kolmen päivän ajan, sillä näyttäisi olevan vaikutusta hänen kvalitatiiviseen ajatteluunsa”, Strayer sanoo alkuillan auringon läikähdellessä.
Strayerin hypoteesin mukaan luonnossa oleskelu tarjoaa aivojen komentokeskuksena toimivalle etuotsalohkolle tilaisuuden levätä ja palautua, aivan kuin se olisi mikä tahansa muu rasittunut lihas. Jos Strayerin olettamus pitää paikkansa, sen pitäisi näkyä hänen tutkimushenkilöidensä, eli tässä tapauksessa hänen opiskelijaryhmänsä ja minun aivokäyrissä, kun Strayer kiinnittää meidät liikuteltavaan EEG-laitteeseen.
Niin sanottujen ”etualan theta-aaltojen”, joiden avulla voidaan mitata käsitteellistä ajattelua ja pitkäkestoista keskittymistä, pitäisi näkyä meidän aivosähkökäyrissämme rauhallisempina kuin sellaisilla vapaaehtoisilla, jotka odottelevat parkkipaikalla Salt Lake Cityssä.
Strayer ja hänen opiskelijaryhmänsä asettavat päähäni eräänlaisen uimalakkia muistuttavan päähineen, johon on kiinnitetty kaksitoista elektrodia. He kiinnittävät vielä kuusi elektrodia kasvoihini. Elektrodeihin kiinnitetyt johdot kuljettavat aivojeni sähköimpulsseja laitteeseen, joka kirjaa ne muistiin.
Tunnen itseni rantaan ajautuneeksi merisiiliksi kävellessäni San Juan -joen ruohoiselle rantapenkereelle, missä minun pitäisi vain istua ja katsella ohitseni virtaavaa kimaltelevaa ja vuolasta vettä ajattelematta mitään erityistä.
En ole katsonut tietokonetta tai kännykkää päiväkausiin, joten on helppo unohtaa hetkiseksi, että minulla on koskaan edes ollut sellaiset.
”Parantumisen taito tulee luonnosta”
Vuonna 1865 maineikas New Yorkin Keskuspuiston suunnitellut maisema-arkkitehti Frederick Law Olmsted katsoi Yosemiten laaksossa levittäytyvää maisemaa ja oli niin liikuttunut, että hän vaati Kalifornian lainsäätäjiä suojelemaan alueen rakentamiselta. ’
”On tieteellinen tosiasia”, Olmsted kirjoitti, ”että vaikuttavien luonnonmaisemien ajoittaisella tarkastelulla on suotuisa vaikutus ihmisten terveyteen ja elinvoimaan.”
Olmstedin väitteellä on pitkä historia. Se juontaa juurensa ainakin Kyyros Suureen, joka rakensi puutarhoja rentoutumista varten Persian kiireiseen pääkaupunkiin noin 2500 vuotta sitten.
Paracelsus oli saksalais-sveitsiläinen 1500-luvulla elänyt lääkäri, joka kirjoitti: ”parantumisen taito tulee luonnosta, ei lääkäriltä”. Ja 1800-luvulla eläneet amerikkalaiset Ralph Waldo Emerson ja John Muir selittivät tarvetta perustaa maailman ensimmäiset kansallispuistot väittämällä, että luonnosta löytyy parantavia voimia sekä sielulle että ruumiille. Siihen aikaan väitettä ei pystytty todistamaan tieteellisesti. Mutta nyt se onnistuu.
Englantilaisen Exeterin yliopiston tutkijat ovat tutkineet 10 000 kaupunkilaiselta kerättyä aineistoa ja huomanneet, että viheralueiden lähellä asuvilla ihmisillä on muita vähemmän henkistä pahoinvointia, vaikka huomioon otettaisiin myös tulot, siviilisääty ja ansiotyö (jotka kaikki myös korreloivat terveyden kanssa).
Hollantilaiset tutkijat huomasivat vuonna 2009, että noin 800 metrin säteellä viheralueesta asuvilla ihmisillä esiintyi muita ihmisiä vähemmän viittätoista eri sairautta, kuten esimerkiksi masennusta, ahdistuneisuutta ja migreeniä. Epidemiologina ja maantieteilijänä Glasgow’n yliopistossa Skotlannissa työskentelevä Richard Mitchell havainnoi omassa tutkimuksessaan viheralueiden lähistöllä asuvien ihmisten keskuudessa sattuneen harvempia kuolemantapauksia ja vähemmän sairauksia, vaikka ihmiset eivät edes käyttäneet alueita aktiivisesti.
”Meidän tutkimuksemme ja muut tutkimukset näyttävät toteen terveysvaikutukset riippumatta siitä, oliko koehenkilö käynyt kävelyillä vai ei”, Mitchell kertoo.
Niiden ihmisten, jotka näkevät ikkunastaan puita ja ruohoa, on todettu paranevan sairaaloissa nopeammin, menestyvän paremmin koulussa ja olevan vähemmän väkivaltaisia kuin muut ihmiset.
Japanilaisen Chiban yliopiston tutkijaryhmä Bum Jin Parkin ja Yoshifumi Miyazakin johdolla mittasi luonnon vaikutuksia aivoihin lähettämällä 280 koehenkilöä kävelylle 24:ään eri metsään samaan aikaan, kun vastaava määrä koehenkilöitä käveli kaupunkien keskustoissa. Metsässä kävelijöiden ahdistustaso laski huomattavasti, mikä näkyi stressihormoni kortisolin 16 prosenttiyksikön vähenemisellä heidän kehossaan. Eteläkorealaiset tutkijat havaitsivat funktionaalista magneettiresonanssikuvausta hyödyntävissä tutkimuksissaan, että kaupunkimaisemia katselevien vapaaehtoisten koehenkilöiden aivojen mantelitumakkeessa virtasi enemmän verta. Mantelitumake käsittelee pelkoa ja ahdistusta.
Vastaavasti luonnon maisemia katselevilla koehenkilöillä verenkierto lisääntyi vyöpoimukuoren ja aivosaarekkeen etuosassa eli alueilla, jotka yhdistetään myötätuntoon ja epäitsekkyyteen. Miyazaki uskoo, että ihmisten mieli ja keho rentoutuvat luonnonympäristössä, koska meidän aistimme ovat kehittyneet ja sopeutuneet vastaanottamaan tietoa esimerkiksi kasveista ja puroista, eikä liikenteestä tai pilvenpiirtäjistä.
Ja siltikin vähemmän kuin neljäsosa amerikkalaisesta aikuisväestöstä sanoo viettävänsä päivittäin aikaa ulkona puoli tuntia tai enemmän. ”Ihmiset aliarvioivat ulkona vietetyn ajan vaikutuksen omalle hyvänolontunteelleen”, sanoo kanadalaisen Trentin yliopiston psykologian apulaisprofessori Lisa Nisbet.
”Emme ajattele sitä keinona hyvän olon saavuttamiseksi. Kuvittelemme muiden asioiden, kuten ostosten tekemisen tai television katselun, auttavan paremmin”, hän lisää. ”Ihminen kehittyi luonnossa. On omituista, että yhteytemme luontoon on katkennut.”
40–50 minuutin kävely luonnossa riittää
UCSF-Benioffin lastensairaalassa Kanadan Oaklandissa työskentelevä Nooshin Razani on yksi niistä monista lääkäreistä, jotka ovat alkaneet ymmärtää, että ihmisen luontoyhteyden korjaaminen voi olla keino parantaa ahdistuneita ja masentuneita potilaita. Hän on käynnistänyt pilottihankkeen, jossa hän kouluttaa poliklinikalla työskenteleviä lastenlääkäreitä kirjoittamaan nuorille potilaille ja heidän perheilleen reseptejä luontovierailuille. Reseptissä määrätään säännöllisiä vierailuja lähialueiden vehreille puistoalueille, ja vierailun kuljetuksineen tarjoaa hankkeen yhteistyökumppanina toimiva alueen puistoja ylläpitävä järjestö.
”Olemme muokanneet potilaiden vastaanottotilaa niin, että luonto on koko ajan läsnä. Seinillä on karttoja ja kuvia paikallisista luontokohteista, joten on helppo jutella ja suunnitella retkiä”, Razani kertoo. Muokkauksilla pyritään ohjaamaan lääkärien ja potilaiden ajatusmallia muuttumaan niin, että he ymmärtäisivät tällaisen hoitomuodon hyödyt.
Joissakin maissa luonto on otettu mukaan hallituksen viralliseen kansanterveyttä edistävään politiikkaan. Suomessa on paljon masennusta ja alkoholismia, ja itsemurhaluvut ovat korkeat. Suomen Luonnonvarakeskuksen tutkijaryhmä suosittelee vähintään viiden tunnin kuukausittaista luontoannosta tavoitteenaan parantaa kansakunnan mielenterveyttä.
”Näyttäisi siltä, että jo 40–50 minuutin kävely riittäisi tuomaan esiin positiivisia fysiologisia muutoksia ja parantamaan potilaan mielialaa ja tarkkaavaisuutta”, kertoo Tampereen yliopiston psykologian professori Kalevi Korpela. Hän on ollut mukana suunnittelemassa kuutta ”voimareittiä”, jotka edesauttavat ihmistä tietoiseen läsnäoloon ja mietiskelyyn. Reiteillä on tärkeitä ohjekylttejä, kuten esimerkiksi ”Voit kumartua alas ja tunnustella kasvia.”
Miten luonto vaikuttaa ihmisten ongelmanratkaisukykyyn?
Saneumin luonnollisen virkistäytymisen parantavassa metsässä Etelä-Koreassa työskentelee hallituksen palkkaama ”metsäterapiaohjaaja”. Hän ojentaa minulle kupin jalavankuoriteetä ja vie minut sitten patikoimaan reitille, joka kulkee puron vartta kimaltelevan punavaahtera-, tammi- ja mäntymetsän läpi.
Saavumme aukiolle, jonne on ryhmitelty puusta rakennettuja pieniä terasseja. Aukiolla on neljäkymmentä traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivää palomiestä, jotka on jaettu terasseille pareittain.
Palomiehet osallistuvat hallituksen tukemaan kolmipäiväiseen kuntoutusohjelmaan. Heidän joukossaan on 46-vuotias Byoung-wook Kang, joka on kotoisin Soulista. Hän on vastikään palannut takaisin isolta palopaikalta Filippiineillä ja näyttää lopen uupuneelta. ”Elämäni on hyvin stressaavaa”, hän sanoo. ”Haluaisin viettää täällä kokonaisen kuukauden.”
Tapaan Etelä-Korean metsäministerin Won-Sop Shinin Daejeonin teollisuuskaupungissa. Hän on myös yhteiskuntatieteilijä, joka on tutkinut metsäterapian vaikutuksia alkoholisteihin. Hän sanoo minulle, että Etelä-Korean kansallisen metsäohjelman tavoitteena on nykyään ihmisten hyvinvointi.
Uudenlaisen politiikan myötä ihmisten vierailut valtion virkistysmetsiin ovat lisääntyneet 9,4 miljoonasta kävijästä vuonna 2010 12,8 miljoonaan kävijään vuonna 2013. ”Tietysti me käytämme metsiä vieläkin puutavaran hankintaan, mutta minun mielestäni metsien hyödyntäminen terveyskäyttöön on tällä hetkellä niiden tärkein käyttötarkoitus”, Shin toteaa.
Shinin ministeriö on kerännyt aineistoa, jonka mukaan metsäterapia sekä pienentää terveydenhoitomenoja että on tuottoisaa paikalliselle taloudelle. ”Mutta tarvitsemme vielä tietoa, mihin tiettyihin sairauksiin terapia auttaa ja minkälaiset luonnonolosuhteet ovat sellaisia, joilla on parantavaa vaikutusta”, hän sanoo ja jatkaa pohdiskeluaan: ”Minkä tyyppiset metsät ovat kaikkein tehokkaimpia?”
Minun omat kaupunkilaisaivoni, jotka viettävät suurimman osan ajasta Washington D.C.:ssä, tuntuvat pitävän kovasti Utahin erämaasta. Patikoimme päivisin kukkivien viikunakaktusten lomassa ja istumme iltaisin nuotion ääressä. Strayerin mukaan hänen opiskelijansa tuntuvat olevan retkellä rennompia ja seurallisempia kuin luokkahuoneessa, ja heidän esityksensä ovat paljon vakuuttavampia.
Stayerin tutkimuksessa keskitytään ottamaan selvää, miten luonto vaikuttaa ihmisten ongelmanratkaisukykyyn. Tutkimus perustuu teoriaan, jonka mukaan luonnon visuaaliset ärsykkeet, kuten auringonlaskut, purot ja perhoset, laskevat ihmisten stressitasoa ja poistavat henkistä väsymystä. Tämän tyyppiset ärsykkeet ovat kiehtovia mutta eivät vaativia, joten niihin keskittyminen ei vie paljon energiaa ja aivot voivat samalla levätä ja elpyä.
Saan EEG-testini tulokset Strayerin tutkimusryhmältä muutama kuukausi Utahin retken jälkeen. Värikäs kuva näyttää aivokäyräni kulkevan sellaisilla tasoilla, jotka todistavat, että San Juan -joen aikaansaama lempeä viehätys sai etuotsalohkoni rauhoittumaan. Minun theta-aaltoni olivat matalampia kuin niillä koehenkilöillä, jotka olivat pysytelleet kaupungissa.
Toistaiseksi myös muiden koehenkilöiden tulokset vahvistavat Strayerin hypoteesin. Mutta mikään tutkimus ei pysty täysin selittämään, millä tavoin luonto vaikuttaa ihmisen aivoihin. Kuten Strayer sanoo, se pysyy aina osittain arvoituksena, ja niin sen ehkä kuuluukin pysyä. ”Loppujen lopuksi”, hän toteaa, ”emme vietä aikaa luonnossa sen tähden, mitä tiede siitä sanoo, vaan sen tähden, miltä meistä tuntuu luonnossa liikkuessamme.”
Tee hyvä teko päivässä
7 tapaa saada paremmat yöunet
Näin tauko lisää työtehoa
