Meditaatio voi vaikuttaa olevan hyvinkin kaukana biolääketieteellisestä tutkimuksesta, joka keskittyy molekyylien välisiin prosesseihin ja toistettaviin tuloksiin.
San Franciscossa sijaitsevan Kalifornian yliopiston (UCSF) Nobel-palkitun biokemistin johtama työryhmä tekee kuitenkin vakavissaan tutkimusta, joka viittaa siihen, että meditaatio voi hidastaa vanhenemista ja pidentää elämää.
Elizabeth Blackburnia on aina kiehtonut se, kuinka elämä oikein toimii. Hän sanoo biokemian vetäneen häntä puoleensa, koska se tarjoaa kattavaa ja yksityiskohtaista ymmärrystä antamalla ”syvää tietoutta prosessin pienimmästä mahdollisesta osasesta”.
Työskennellessään biologi Joe Gallin kanssa Yalessa 1970-luvulla Blackburn löysi Tetrahymena-nimisen yksisoluisen makeanvedeneliön kromosomeista suojaavia rakenteita. Rakenteita, joita kutsutaan telomeereiksi, löydettiin myöhemmin myös ihmisen kromosomeista. Ne suojaavat kromosomiemme päitä aina, kun solumme jakautuvat, mutta jokainen jakautuminen kuluttaa niitä.
Kun Blackburn 1980-luvulla työskenteli Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä jatko-opiskelija Carol Greiderin kanssa, hän löysi telomeraasi-nimisen entsyymin, joka voi suojata ja uudistaa telomeerejä.
Enstyymistä huolimatta telomeerimme hupenevat ajan myötä. Kun niistä tulee liian lyhyitä, solumme alkavat toimia huonosti ja ne menettävät jakautumiskykynsä – ilmiön tiedetään nyt olevan ikääntymisen avaintekijöitä. Kyseisen tutkimuksen ansiosta Blackburn voitti vuonna 2009 fysiologian tai lääketieteen Nobelin palkinnon.
Vuonna 2000 Blackburn sai vieraan, jonka käynti muutti koko hänen tutkimuksensa suunnan. UCSF:n psykologian laitoksen jo tohtoriksi väitelleellä jatko-opiskelijalla Elissa Epelillä oli kumouksellinen ehdotus.
”Minua kiinnosti ajatus siitä, että jos katsoisimme syvälle solujen sisään, voisimme mitata stressin ja arkielämän aiheuttaman kulumisen”, sanoo Epel, joka johtaa nyt UCSF:n ikääntymistä, aineenvaihduntaa ja tunne-elämää tutkivaa keskusta. Luettuaan Blackburnin ikääntymistä tutkivasta työstä hän pohti, voisivatko telomeerit sopia kuvaan.
Epel pyysi Blackburnin apua tutkiakseen äitejä, jotka hoitivat kroonisesti sairaita lapsiaan. Epelin suunnitelmiin kuului kysyä äideiltä, kuinka stressaantuneiksi he tunsivat itsensä, ja etsiä sitten yhteyttä mielentilan ja telomeerien kunnon välillä. Yhteistyökumppanit Utahin yliopistossa mittaisivat telomeerien pituuden, kun taas Blackburnin työryhmä mittaisi telomeraasin tasot.
Siihen asti Blackburnin tutkimus oli käsittänyt tarkasti kontrolloituja laboratoriokokeita. Epelin työ tehtäisiin oikeaa elämää elävillä oikeilla ihmisillä. ”Minusta se tuntui kokonaan eri maailmalta”, Blackburn sanoo. Ensin hän epäili, olisiko edes mahdollista nähdä stressin ja telomeerien välillä merkittävää yhteyttä.
Geenien nähtiin olevan tärkein telomeerien pituuteen vaikuttava tekijä, ja ajatus siitä, että psykologisia vaikutuksia voitaisiin mitata, oli erittäin kiistanalainen. Äitinä Blackburnia kuitenkin kiinnosti noiden stressaantuneiden naisten ahdingon tutkiminen. ”En voinut muuta kuin tuntea myötätuntoa”, hän sanoo.
Alussa he ottivat verinäytteet 58 naiselta, jotka oli jaettu kahteen ryhmään, stressaantuneisiin äiteihin ja verrokkiryhmään. Tulokset olivat selkeät. Mitä stressaantuneempia äidit kertoivat olevansa, sitä lyhyempiä olivat heidän telomeerinsä ja sitä matalammat heidän telomeraasitasonsa.
Kaikista uupuneimpien äitien telomeerit kertoivat heidän ikääntyneen ylimääräisen vuosikymmenen verrattuna niihin, jotka olivat vähemmän stressaantuneita, ja heidän telomeraasitasonsa olivat puolittuneet. Se oli ensimmäinen merkki siitä, ettei stressintunne vain vahingoita terveyttämme – se vanhentaa meitä. ”Olin haltioissani”, Blackburn sanoo.
Kun tutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä joulukuussa 2004, se sai valtavasti huomiota lehdistössä. Stanfordin yliopiston uraauurtava stressitutkija Robert Sapolsky kuvasi yhteistyöntulosta ”loikaksi valtavan tieteenalojen välisen kanjonin yli”.
Monet telomeeritutkijat olivat aluksi varovaisia. ”Ajatus oli tuolloin epävarma, ja monen mielestä myös epätodennäköinen”, Epel selittää. ”Kaikilla on syntyessään hyvin eripituiset telomeerit. Voisiko olla, että voisimme mitata jotakin psykologista tai käyttäytymiseen liittyvää, eikä geneettistä, ja ennustaa sitä kautta telomeeriemme pituutta? Ala ei tosiaankaan ollut vielä siellä asti kymmenen vuotta sitten.”
Tutkimusraportti sai aikaan uusien tutkimusten vyöryn. Tutkijat ovat sittemmin havainnoineet stressintunteen ja lyhempien telomeerien välisen yhteyden niin terveillä naisilla kuin Alzheimer-potilaiden omaishoitajilla, kotiväkivallan uhreilla, lapsuusiäntrauman kokeneilla, sekä vakavasta masennuksesta tai trauman jälkeisestä stressireaktiosta kärsivillä henkilöillä.
”Olen täysin varma siitä, että ympäristötekijöillä on jonkin verran vaikutusta telomeerien pituuteen”, sanoo telomeerihäiriöitä tutkiva kliinikko ja perinnöllisyyslääkäri Mary Armanios Johns Hopkinsin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta.
Laboratoriotutkimukset osoittavat, että stressihormonin sisältämä kortisoli vähentää telomeraasin aktiivisuutta, kun taas oksidatiivinen stressi ja tulehdukset, jotka ovat psykologisen stressin fysiologisia ilmentymiä, näyttävät kuluttavan suoraan itse telomeerejä.
Ikääntymiseen liitetyillä vaivoilla nivelrikosta, diabeteksesta ja liikalihavuudesta sydäntauteihin, Alzheimerin tautiin ja aivoinfarktiin on kaikilla yhteys lyhyisiin telomeereihin.
Suuri kysymys tutkijoiden keskuudessa on nyt, ovatko telomeerit vain ikääntymiseen liittyvistä vaurioista kertovia harmittomia merkkejä, kuten esimerkiksi harmaat hiukset, vai ovatko ne itse mukana aiheuttamassa niitä vaivoja, jotka kiusaavat meitä, kun vanhenemme. Ihmiset, joilla on telomeraasientsyymiin vaikuttava geenivirhe, ja joilla on normaalia paljon lyhemmät telomeerit, kärsivät ennenaikaista ikääntymistä aiheuttavista syndroomista, ja heidän elimensä pettävät asteittain.
Armanios kyseenalaistaa kuitenkin sen, onko stressin aiheuttama telomeerien vähäisempi lyheneminen olennaista terveyden kannalta, varsinkin kun telomeerien pituudet vaihtelevat niin paljon joka tapauksessa.
Elizabeth Black-burn.
Kuva:Timo Mosenfelder/Getty Images
Blackburn sanoo kuitenkin olevansa koko ajan vakuuttuneempi siitä, että stressin vaikutuksilla on merkitystä. Useammat tutkimukset ovat osoittaneet, että telomeerimme ennustavat tulevaa terveydentilaa.
Eräs tutkimus osoitti, että vanhemmat miehet, joiden telomeerit lyhenivät kahden ja puolen vuoden aikana, kuolivat kolme kertaa todennäköisemmin sydän- ja verisuonisairauteen seuraavan yhdeksän vuoden aikana kuin ne henkilöt, joiden telomeerit pysyivät saman pituisina tai kasvoivat.
Blackburn tekee yhteistyötä pohjoiskalifornialaisen terveydenhuollon jättiläisen Kaiser Permanenten kanssa mitatakseen 100 000 ihmisen telomeerit. Toiveena on, että yhdistämällä telomeerien pituudet tietoihin potilaiden genomeista ja potilashistoriasta saadaan lisätietoa telomeerien pituuden ja sairauksien yhteyksistä, kuten myös tietoa muista telomeerien pituuteen vaikuttavista geenivirheistä.
Blackburnin mukaan vielä julkaisemattomat tiedot osoittavat, että väestön ikääntyessä telomeerien keskimääräinen pituus pienenee, mutta ikäluokassa 75–80 käyrä kääntyy taas nousuun, kun henkilöt, joilla on lyhyet telomeerit, kuolevat. Tämä todistaa sen, että henkilöt, joilla on pidemmät telomeerit, elävät todellakin pidempään.
”Jos olisit kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että pohtisin vakavissani meditaatiota, olisin sanonut toisen meistä olevan vähän hullu”, Blackburn sanoi New York Timesille vuonna 2007.
Siihen hänen työnsä on kuitenkin johtanut. Ensimmäisen yhteisen tutkimuksen jälkeen hän ja Epel ovat tehneet yhteistyötä eri työryhmien kanssa ympäri maailman. Monet tutkimuksista ovat keskittyneet siihen, kuinka telomeerejä voidaan suojella stressin vaikutuksilta. Kokeilut antavat viitteitä siitä, että sekä liikunta, terveellinen ruokavalio että läheisten tuki auttavat, mutta yksi tehokkaimmista keinoista on meditaatio.
Erään kunnianhimoisen projektin yhteydessä Blackburn kollegoineen lähetti osallistujat meditoimaan Shambalan vuoriretriittiin Pohjois-Coloradoon.
Niillä, jotka suorittivat kolmen kuukauden pituisen kurssin, oli 30 prosenttia korkeammat telomeraasitasot kuin samankaltaisella ryhmällä, joka oli odotuslistalla.
Dementiapotilaiden omaishoitajia tutkinut pilottitutkimus osoitti, että vapaaehtoisilla, jotka tekivät ikivanhaa Kirtan Kriya -nimistä laulumeditaatiota 12 minuuttia päivässä kahdeksan viikon ajan, oli paljon korkeammat telomeraasin aktiivisuustasot kuin verrokkiryhmällä, joka kuunteli rentouttavaa musiikkia.
On monia eri teorioita siitä, miksi meditaatio ehkä kasvattaa telomeerejä ja telomeraasitasoja, mutta todennäköisimmin se alentaa stressiä. Meditaatioon kuuluu hidas, säännöllinen hengitys, mikä voi rentouttaa fyysisesti rauhoittamalla taistele tai pakene -reaktiota.
Sillä on todennäköisesti myös psykologinen stressiä poistava vaikutus, mikä auttaa meitä arvostamaan nykyhetkeä sen sijaan, että kantaisimme huolta menneestä tai tulevasta.
”Toiminnoissa ja vuorovaikutuksessa läsnä oleminen on kallisarvoista, ja se on nykyään harvinaista, koska teemme niin monia asioita samanaikaisesti”, Epel sanoo.
Yleensä ottaen Blackburnin suunnitelmallinen asennoituminen aiheeseen on saanut osakseen vastahakoista ihailua myös niiltä, jotka ovat ilmaisseet olevansa huolissaan vaihtoehtolääketieteen väitetyistä terveyshyödyistä. ”Hän tekee hommaansa varovasti ja järjestelmällisesti”, sanoo Edzard Ernst Exeterin yliopistosta Isosta-Britanniasta. Ernst on erikoistunut testaamaan tukihoitokeinoja tiukasti valvotuissa kokeissa.
Kaikki eivät ole niin vaikuttuneita. Vaihtoehtolääketieteen tunnettu kriitikko, syöpäkirurgi David Gorski, ilmaisee huolensa siitä, että tutkimusten alustavat tulokset otetaan vastaan yli-innokkaasti. ”Nobelin palkinnon saajat eivät ole erehtymättömiä”, hän sanoo.
Blackburn pitää skeptisyyden syynä sitä, että meditaatio ja sen yhteys henkisiin harjoitteisiin ei ole tuttua. ”Yritämme aina sanoa, ’tämä on alustavaa, kyseessä on pilottitutkimus’. Mutta ihmiset eivät edes lue niitä sanoja. He näkevät vain uutisotsikot ja hätääntyvät.”
Harvardin yliopiston neurotieteilijä Sara Lazar, joka tutkii meditaation aiheuttamia muutoksia aivojen rakenteessa, sanoo: ”Kun meditaatio tuli länsimaihin ensi kerran 1960-luvulla, se oli yhteydessä huume- ja hippikulttuuriin. Ihmiset ajattelevat sen olevan vain hölynpölyä.”
Tuulet ovat nyt kääntymässä. Tutkijat ovat kehitelleet ei-uskonnollisia harjoitteita, kuten tietoisuustaitoihin pohjaavaa stressinpoistoa sekä tietoisuustaitoihin pohjaavaa kognitiivista terapiaa. Tulosten mukaan terveyshyötyjä on monia, aina alentuneesta verenpaineesta masennuksen torjuntaan.
Mietiskelyyn pohjautuvissa traditioissa, kuten buddhalaisuudessa ja taolaisuudessa, uskotaan mielen läsnäolon edistävän terveyttä ja pitkää ikää. Blackburn ja hänen kollegansa esittävät nyt, että ikivanha viisaus voikin olla oikeassa.
Tutkimus, johon osallistui 239 tervettä naista, osoitti, että niillä joiden mieli harhaili vähemmän – mikä on tietoisuustaitomeditaation päätavoitteita – oli huomattavasti pidemmät telomeerit kuin niillä, joiden ajatukset juoksivat hullun lailla.
Blackburn on sitä mieltä, että meditaatio on perusteltu tutkimusaihe, kunhan käytettävät metodit ovat vankkoja. Hän on itsekin kokeillut meditaatiota retriitissä ollessaan. ”Se oli ihanaa”, hän sanoo. Hän kertoo lyhyiden meditaatiohetkien kirkastavan hänen mieltään ja auttavan häntä välttämään häiriötekijöitä.
Meditaatio on liitetty länsimaissa usein hippikulttuuriin, mutta asenteet ovat muuttuneet.
Kuva:Timo Mosenfelder/Getty Images
Jonain päivänä telomeereistä saatu tieto voi auttaa lääkäreitä päättämään, milloin määrätä tiettyjä lääkkeitä. Telomeraasin aktiivisuus esimerkiksi kertoo siitä, kuka reagoi vakavan masennuksen hoitoihin, kun taas telomeerien pituus vaikuttaa statiinien tehokkuuteen.
Blackburn on enemmänkin kiinnostunut siitä, kuinka telomeerit voivat ehkä auttaa ihmisiä suoraan kannustamalla heitä sairastumisriskiä alentaviin elintapoihin.
Perinteiset lääketieteelliset kokeet antavat tietoa tiettyjen sairauksien riskeistä; korkea kolesteroli varoittaa sydänsairauksista, kun taas korkea verensokeri voi tietää diabetesta. Telomeerien pituus sitä vastoin kertoo meille terveydentilamme yleisarvosanan, biologisen ikämme.
Blackburn uskoo, että kun vointia kuvataan konkreettisilla numeroilla, se voi toimia kannusteena käytöksen muuttamiselle.
Ennen kaikkea hän ja Epel tahtoisivat, että hallitukset alkaisivat kiinnittää huomiota telomeereihin. Kasvava määrä tutkimuksia on osoittanut, että sosiaalisten vastoinkäymisten ja epätasa-arvon aiheuttama stressi on iso tekijä kyseisten suojaavien rakenteiden kulumisessa.
Ihmisillä, jotka eivät käyneet koulua loppuun tai jotka ovat väkivaltaisessa suhteessa, on lyhemmät telomeerit. Tutkimukset ovat osoittaneet niiden yhteyden myös matalan sosioekonomisen aseman, vuorotyön, huonon elinympäristön sekä ympäristösaasteiden välille. Varsinkin lapset ovat riskiryhmässä: lapsuuden ajan hyväksikäyttö tai muut vastoinkäymiset aiheuttavat henkilöille lyhyemmät telomeerit loppuiäksi.
”On nyt johdonmukaista sanoa, että ikääntymisen koneisto muokataan jo elämän varhaisimmissa vaiheissa”, Epel vakuuttaa.
”Jos jätämme sen huomiotta, ja vain yritämme paikata kaikkea myöhemmin laastareilla, emme koskaan pääse siihen vaiheeseen, että voisimme ehkäistä ongelmia, emmekä onnistu niiden parantamisessa.”
Lue lisää:
7 kikkaa, joilla aivot pysyvät terävinä
Uni on paras lääke – näin sinäkin nukut
Elä yli satavuotiaaksi
