Kehitysyhteistyö on aina jakanut mielipiteet kahtia. Kehitysyhteistyön vastustajia Suomessa ei löydy ainoastaan perussuomalaisten leiristä vaan kaikista leireistä yli puoluerajojen. Kehitysyhteistyöhön suhtautuminen ei kulje enää puoluerajojen mukaan, kuten kehitysyhteistyön alussa oli. Silloin se oli etenkin vasemmiston ajama asia. Vasemmisto suhtautui kriittisesti kolonialismiin ja vaati siirtomaaisäntiä vastuuseen. Kehitysyhteistyöllä oli selkeä poliittinen ulottuvuus kohdemaiden valinnan yhteydessä. Kehitysyhteistyö oli osa kylmää sotaa ja Suomikin valitsi omat pitkäaikaiset kohdemaansa siinä poliittisessa kontekstissa. Ei siis ollut ihmeellistä, että yhteistyömaiksi valikoitui erilaisia sosialistisia hallintokokeiluja tekeviä maita. Ihmeellistä on, että samat maat ovat pysyneet kohdemaina näihin päiviin saakka.
Annan oman näkemykseni kolmen keskeisen kehitysyhteistyöhön liittyvän myytin kautta. Kutsun näitä myyteiksi, koska kehitysyhteistyön toteutus ja oikeutus perustuvat paljolti niihin, vaikka niitä ei ole milloinkaan kyetty osoittamaan todeksi. Itse asiassa näyttää siltä, että totuus on yleiseen uskomukseen tai väittämään nähden juuri päinvastainen.
Ensimmäinen myytti
Ensimmäisen myytin mukaan kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä. Köyhyyden vähentäminen on jo pitkään virallisesti ollut kehitysyhteistyön tärkein päämäärä, ja sillä on perusteltu veronmaksajille heidän rahojensa käyttämistä kehitysapuun (noin miljardi euroa/vuosi, toim. huom.).
Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt niissä maissa, jotka eivät ole saaneet kehitysapua, mutta se on jopa lisääntynyt niissä maissa, jotka ovat olleet kehitysyhteistyön erityisenä kohdealueena. Eniten äärimmäinen köyhyys on vähentynyt Kiinassa ja muissa nousevissa talouksissa, joiden kehityksessä kehitysyhteistyöllä ei ole ollut mitään roolia. Huonointa kehitys on ollut kehitysyhteistyön pääkohdealueella eli Saharan eteläpuolisissa maissa.
Mosambikissa, jonka Afrikan maista parhaiten tunnen ja joka on myös Suomen pitkäaikainen yhteistyökumppani, äärimmäinen köyhyys ei ole vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana lainkaan huolimatta siitä, että talous on ollut prosentuaalisesti yksi nopeimmin kasvaneita koko maailmassa. Hyvin kehitysapuriippuvaisessa maassa kehitysavulla on tuettu sellaista talouspolitiikkaa, joka on jopa estänyt köyhyyttä vähenemästä. Vaikutus on ollut täysin päinvastainen tavoitteeseen nähden. Samanlainen kehityskulku on havaittavissa monessa muussa Afrikan maassa.
Toinen myytti
Toinen myytti on se, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa maiden demokratiakehitykseen ja hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen.
Käytännössä pyrkimykset länsimaisten demokratiakäytäntöjen luomiseksi köyhiin kehitysmaihin ovat tuottaneet päinvastaisen tuloksen. Ne ovat heikentäneet demokratian ja hyvän hallinnon toimivuutta. Asiaa on selvitelty useissa tutkimuksissa. Professori Paul Collier on kirjassaan Wars, Guns and Votes: Democracy in Dangerous Places tullut siihen tulokseen, että demokratia on kirous maissa, joissa bruttokansantuote on alle 3 000 Yhdysvaltain dollaria henkeä kohden. Demokratia muuttuu yhteiskuntia vähitellen vakauttavaksi tekijäksi vasta tuon rajan yläpuolella. Tämä johtuu siitä, että köyhimmissä maissa ei ole toimivan demokratian kannalta tarpeellisia rakenteita kuten toimivaa oikeuslaitosta tai poliisia, vapaata mediaa eikä koulutettua väestöä. Näin ollen pyrkimykset demokratian rakentamiseksi johtavat näennäisdemokraattisten, toimimattomien rakenteiden pystyttämiseen ja jatkuvaan resursseja vaativaan valtataisteluun.
Afganistania voi pitää ehkä tunnetuimpana esimerkkinä siitä, kuinka länsimaisen demokratian rakentamispyrkimykset voivat johtaa köyhän maan täydelliseen kaaokseen. Kaikki Suomen kehitysyhteistyön tärkeimmät kohdemaat ovat maita, joissa bruttokansantuote on alle 3 000 Yhdysvaltain dollaria henkeä kohden.
Kolmas myytti
Kolmas myytti kuuluu: kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen. Todellisuus on juuri päinvastainen. Tämä johtuu siitä, että kaikista puheista huolimatta avunantajille on ollut mahdotonta hyväksyä kehitysmaiden analyyseja omasta tilanteestaan ja tarpeistaan. Haasteena olisi löytää ”köyhien ihmisten parlamentti” edustamaan niitä ihmisiä, joita kehitysavulla on ollut tarkoitus auttaa. Tärkeintä olisi joka tapauksessa ainakin kyetä analysoimaan kaiken toiminnan vaikuttavuutta tämän kohderyhmän kannalta.
Artikkeli on poiminta kirjasta
Kehitysavun kirous, Matti Kääriäinen, Into Kustannus, 2014.
Matti Kääriäinen on tehnyt 40 vuoden uran kehitysyhteistyön ja -politiikan parissa ulkoministeriössä ja kansainvälisissä järjestöissä.
Lue lisää:
Hjallis Harkimon tarina yrittäjänä
