Olen peilannut kysymystä omaan elämääni. Olen ollut yrittäjä neljäkymmentä vuotta. Kaksi kertaa olen ollut elämässäni palkollisena, yhteensä yhdeksän kuukautta kuukausipalkalla, ennen kansanedustajakauttani. Olenko siis syntynyt yrittäjäksi? Kaipa geeneissäni on temperamenttipiirteitä, jotka ohjaavat tässä ajassa kohti liike-elämää ja yrittäjyyttä. Mutta isäni Osmo oli ammatiltaan elokuvaaja. Äitini on Hackmanin teollisuussuvun jälkeläinen, mutta hänkin sai perinnön vasta kun olin muuttanut kotoa, joten lapsuudessani elimme vanhempieni palkkatuloilla.
Ensimmäiset rahat tienasin kouluaikana, kun jaoin lehtiä. Ei tarvinnut turvautua vanhempien viikkorahaan, eikä meille lapsille rahaa muutenkaan annettu. Edelleenkin mietin kaupassa Coca-Cola -hyllyllä, että nyt olen ostamassa jotakin kallista – onkohan mulla varaa tähän? Se muisto tulee lapsuudesta. Sitten muistan, että kyllä mulla taitaa nykyään olla tähän varaa.
Kun pääsin ylioppilaaksi, sain kauhean määrän ruusuja, niin kuin kaikki. Itse myin ruusut seuraavana päivänä kukkakauppaan, että sain rahaa ulkomaanmatkaan. Kouluaikana myin myös Lucia-merkkejä. Parkkeerasin aina Ruotsalaiseen teatteriin, jossa kaikki ostivat merkkejä. Kaupan päälle sain katsoa kaikki teatterikappaleet palomiehille varatulla paikalla. Se oli aina vapaa. Voitin lopulta valtakunnallisen myyntikilpailun, ja eniten merkkejä myyneenä sain palkinnoksi 100 markan lahjakortin Stockalle. Sillä ostin koko perheelle joululahjat.
Nuori Hjallis Harkimo & matonpesumatkat
Opiskeluaikana perustin ensimmäisen yritykseni, toiminimen, jonka nimissä pesin mattoja ja huonekaluja. Olin tuolloin vielä ujo, joten kaikkein vaikeinta oli myyminen. Muistan, kuinka menin Hotelli Helsinkiin myymään palvelujani. Parkkeerasin äidiltä lainaamani Fiat 127:n lähelle hotellia ja nappasin mukaani huolella tekemäni myyntikansion. Sitten kävelin hotellille – ja ohi siitä. Sitten taas takaisinpäin, ja ohi. Vielä kolmannen kerran ohitin hotellin oven ennen kuin uskalsin mennä sisään.
Sitten päätin lähteä matonpesufirman myyntikoulutukseen Amerikkaan. Meitä opetettiin myymään: sanottiin, että ensimmäisen kysymyksen pitää olla sellainen, johon ei voi vastata ei. Sitten jokaiselle annettiin katu ja sanottiin, että nyt vain käytte joka kodissa myymässä. Soitin ensimmäistä ovikelloa, ja kun joku tuli avaamaan, kysyin: ”Do you have furniture and carpets?”(Onko teillä huonekaluja ja mattoja?) Jotenkin se alkoi sitten luonnistua. Kun osasi Chicagossa myydä, oli se Suomessakin helpompaa. Päivisin kävin myymässä, ja yöllä, kun oli hiljaista, pystyin suorittamaan itse pesuhommat. Siinä ei paljon työaikoja katseltu eikä merkitty ylös. Olin investoinut pesuvehkeisiin, joten piti puskea, että yritys pysyi hengissä.
Sain vinkin, että Moskovassa ei ollut siihen aikaan vastaavia menetelmiä. Matkustin sinne joka kevät ja syksy ja myin ulkomaalaisille yrityksille ja suurlähetystöille mattojen ja huonekalujen pesua kovalla hinnalla. Tienasin joka reissulla 11 000 markkaa, ja sillä pystyin rahoittamaan opiskeluni. Myöhemmin lähetin opiskelukaverini matonpesumatkoille ja hekin saivat lisätienestit.
Ensimmäinen miljoona
Varsinaisesti opin myymisen perusperiaatteet silloin kun olin päättänyt lähteä purjehtimaan yksin maailman ympäri. Se koko projekti piti myydä, koska se oli kallis hanke: piti saada kasaan 5,5 miljoonaa markkaa. Piti pystyä kustantamaan vene, avustajat ja veneen huolto. Lisähaasteena oli tietysti se, että piti myydä jotain sellaista, jota kukaan ei ollut ennen tehnyt Suomessa. Julkisuuden vuoksi olin sitten aika pian Suomen tunnetuin yksinpurjehtija, joka ei ollut koskaan purjehtinut yksin!
Onnistuin saamaan tarvittavat rahat kasaan. Se ja itse yksinpurjehdus vaaroineen, hankaluuksineen ja yksinäisyyksineen opetti mulle, että ihminen voi tehdä melkein mitä vain, jos oikeasti haluaa. Silloin halusin olla ensimmäinen suomalainen, joka purjehtii yksin maailman ympäri. Samalla ansaitsin ensimmäisen miljoonani. Sopimusten mukaan vene jäi omistukseeni kisan jälkeen. Myin sen sitten 1,2 miljoonalla markalla.
Purjehdin seuraavina vuosina kolme kertaa maailman ympäri ja ostin Jokerit sen jälkeen. Sekin vaati monen pankinjohtajan kanssa keskustelua ja koko ajatuksen myymistä. Yleensähän bisnekseni ovat olleet sellaisia, joihin kukaan ei ole uskonut. Niitä kasatessani opin, että yrittäjän pitää tartuttaa muihin se usko, joka itsellä on. Muidenkin pitää uskoa, myös siihen, että saat vietyä sen projektin läpi. Se on myymisen onnistumisen edellytys. Muistan, kuinka menin Sammon pääjohtajan luokse myymään aitioita. Mulla ei ollut vielä mitään piirustuksiakaan hallista. Piirtelin aitiot kahden rinkulan päälle paperilapulle, mutta sanoin, että nyt kun sä olet ensimmäinen ostaja, niin saat parhaan aition 1,1 miljoonalla. Ja niin se osti sen!
Edellisten projektien rahoista olen sitten saanut jonkinlaisen pesämunan seuraavia varten. Samalla projektit ovat kasvaneet. Sinänsä perusajatus on koko ajan sama: pitää laskea menot ja tulot ja hankkia sitten rahoitus. Tavallaan on sama rakennatko nakkikioskia vai urheiluareenaa. Eihän niitä rahoja koskaan näe, onneksi. Jos näkisi ne miljoonat, siinähän menisi yöunet. Hartwall-areenan budjetti oli 360 miljoonaa, ja omaa rahaa oli kaksi miljoonaa.
”Eikö sinulla ole omaa hallia?”
Silloin kun aloin rakentaa Jokereita, kaikki sanoivat, ettei urheilu voi olla bisnestä. Kävin sitten USA:ssa tapaamassa NHL-joukkueiden omistajia. Ne tyypit kysyivät, että mitä, eikö sulla ole omaa hallia. He opettivat, että ei urheilujoukkueen omistaminen olekaan bisnes, jollei ole omaa hallia. Kiersinkin sitten kymmenen paikkakkuntaa siellä läpi ja kyselin, miten ne hallit on rahoitettu ja rakennettu. Kopioin sieltä ideat, ja tein sen projektin juuri sellaisena. Olen hyvä kopioimaan muiden ideoita ja sitten muuntamaan ne oman näköisiksi.
Mittavaan uraani mahtuu niin hyviä kuin huonoja ratkaisuja. Eittämättä hienoimpia hetkiä ovat olleet Hartwall-areena, Töölön jalkapallostadion ja Hampurin areena. Ison urheiluareenan rakennuttaminen on ainutlaatuinen prosessi, jossa kokee olevansa osa jotain pysyvää, historiallistakin. Kokee saaneensa jotain merkittävää aikaan. On tietenkin myös asioita, joista en ole niin erityisen ylpeä, kuten jalkapallojoukkueen ostaminen sekä newcastlelaisen jääkiekkojoukkueen hankinta. Ne olivat sarjassaa erittäin huonoja bisneksiä.
Lue lisää:
Kerro elämäsi tarina – kirjoita muistelmat
