Minä ja vaimoni emme sano rakastavamme toisiamme joka päivä tai edes kerran kuukaudessa. En kadehdi pariskuntia, joille rakkaudentunnustukset ovat arkipäivää, mutta henkilökohtaisesti uskon että tunteita voi ilmaista muutenkin kuin lausumalla nuo kolme sanaa samassa järjestyksessä tasaisin väliajoin.
On mahdollista jäljitellä ”Minä rakastan sinua – niin minäkin sinua” -sananvaihdon ydintä käyttämällä muunlaista kieltä. Meidän kotonamme käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”Sinä kaipaat minua kyllä kun olen kuollut” ja ”Niinpä”.
Ikävä kyllä mikään, mitä olen lukenut onnellisen, terveen parisuhteen ylläpidosta ei tue omaa käsitystäni. Kaikki vuosien varrella omaksumani neuvot ovat painottaneet, miten tärkeää on nähdä vaivaa, sanoa juuri ne sanat ääneen ja pakottaa itsensä pääsemään yli nöyryytyksestä, jota väistämättä tuntee kun tekee jotain tavallisesta poikkeavaa ensimmäistä kertaa.
Avioliiton hoitaminen esitetään poikkeuksetta vaikeana, aikaa vievänä työnä. Haluan kuitenkin rakkauden olevan helppoa, joten en voi vastustaa keinoja, jotka saattavat tarjota oikopolkuja. Tämän takia innostun lehtiartikkelista, jonka mukaan neljä halausta päivässä on avain onnelliseen avioliittoon.
”Neljä halausta päivässä”, sanon kun vaimoni yrittää kiemurrella ulos ensimmäisestä halauksesta. ”Näillä mennään.” Lähestyn toista halausta etukautta juuri ennen lounasta. Liikun hitaasti, käsivarret matalalla, kämmenet ylöspäin– kuin yrittäisin ottaa eväskoria pois karhulta. ”Kiitos”, vaimoni sanoo jähmettyneenä otteessani. Hän ei näytä vastaavan hoitoon myönteisesti, mutta se ei haittaa.
Parasta pikaparannuskuurissa on täydellinen yksityiskohtien, hienotunteisuuden ja jatkotoimenpiteiden puute. Lehtiartikkeli ei tarjoa vaihtoehtoisia tekniikoita siinä tapauksessa, että ensimmäinen epäonnistuu. Artikkeli neuvoo vain: ”neljä halausta”. Alan itse asiassa nauttia vaimoni ärtymyksestä hienoisesti. Sillä ei ole väliä, pitääkö hän halauksistani vai ei. Voitan joka tapauksessa.
”Taasko?” hän kysyy, kun lähden hakemaan kolmatta halausta auringonlaskun aikoihin. ”Ei sen kuulukaan olla helppoa”, vastaan. Neljännen halauksen aikaan en löydä häntä mistään. Hänen täytyy olla kotona sillä auto on edelleen parkissa pihalla, mutta lopulta annan etsinnöissäni periksi.
Noin viikkoa myöhemmin luen kuiskausterapiasta. Ilmeisesti siihen liittyy paljon katsekontaktia ja säännöllisin väliajoin toistuvaa, myönteisten asioiden kuiskailua toisen korvaan. Metodi kuulostaa äärimmäisen ärsyttävältä, enkä malta odottaa, että pääsen kokeilemaan sitä. Kokeilu lähtee käyntiin väärällä jalalla. Kun hiivin vaimoni taakse ja kuiskaan, ”olet erityinen”, hän lyö minua hiusharjalla.
Seuraavien päivien aikana hän vaikuttaa oudon kärsivälliseltä, kun silloin tällöin nojaan kuiskaamaan hänen korvaansa: ”Hienot kengät”, ”Olet taianomainen” tai ”Eläintenystävä”. Luulen, että hän vain kieltäytyy uskomasta kuiskausterapian uskomattomaan ärsytysvoimaan. Kun käy selväksi ettei kuiskausterapiasta ole mihinkään, aloitamme uuden. Tämän terapiajakson aikana survaisemme ajoittain kaksi sormea toisen niskaan, samalla kun päästämme lyhyen, terävän sihahduksen.
Opimme tekniikan televisiosarjasta Koirakuiskaaja, ja alussa se oli tehokas, suorasukainen keino häätää toinen kauemmaksi tai saada hänen huomionsa, jos vaikutti siltä, ettei hän kuunnellut. Ajan myötä hellyydenosoitukset alkoivat kuitenkin tuntua kivuliailta, ja sitten onneksi kyllästyimme.
Siihen aikaan, kun 5:2-dieetti – kaksi päivää paastoamista ja viisi päivää vapaata syömistä – oli julkisuutensa huipulla, kokeilimme samaa reseptiä avioliittoomme. Vaimoni, joka on 5:2-dieetin vankkumaton kannattaja, innostuu ajatuksesta, että olisimme naimisissa vain kaksi päivää seitsemästä. Selitän kuitenkin, ettei terapia toimi niin. Sen sijaan olemme ekstra-naimisissa kahden päivän ajan. Noina kahtena päivänä tavallisten tekstiviestien kuten ”Osta viinaa” ja ”Minkä mustepatruunan tarvitsen?” seassa lähetin romanttisia viestejä, kuten ”Arvostan kaikkea, mitä teet”. Viesti ei ole kummoinenkaan, mutta se on oikeastaan ensimmäinen yritykseni olla romanttinen.
Vasta vähän aikaa sitten törmäsin intiimiysharjoitukseen, jonka sanottiin olevan niin vaikuttava, että toisilleen tuntemattomatkin voisivat rakastua. Jälleen kerran tyydyn helpoimpaan harjoitukseen. Tuijotamme toisiamme silmiin muutaman minuutin ajan, kämmenet litteinä ja lähellä toisiaan. Harjoituksen voimaa ei voi kiistää. Vaimoni kestää vain muutaman sekunnin ennen kuin puistatus kulkee hänen lävitseen. Koulimattomaan silmään se saattaisi näyttää inholta. Harjoituksen voima ärsyttää on niin suuri, että joka kerta kun kohtaamme seuraavan kahden viikon ajan, haluan välttämättä kokeilla sitä uudestaan.
Mikäli avioliitto opettaa mitään niin ainakin sen, että jokaisella tylsällä elleellä ja pilalle menneellä kokeella on arvoa – ainakin olet valmis yrittämään!
Tim Dowling on amerikkalainen toimittaja, joka kirjoittaa brittiläiselle The Guardian -lehdelle.
Lue lisää
Tutkimus paljastaa onnellisen parisuhteen salat
