Helsingissä 25.9.1944 syntynyt Seija Simola sai musiikin verenperintönä. Sekä isän että äidin puolella musiikki kulki suvussa, ja pianisti-isä soitti usein kotona. Simola muistaa istuneensa jo pienenä isän sylissä kuunnellen haltioituneena, kun tämä soitti pianoa.
Parikymppisenä Seija Simola teki päivätöitä somistajana, mutta esiintyi myös laulukeikoilla iltaisin. Ennen pitkää piti valita vain toinen ammatti, ja suomalaisten musiikinystävien onneksi Simola valitsi laulu-uran.
Ensimmäinen vakituinen kiinnitys laulajana oli Leo Lindblomin orkesterissa Linnanmäen Rondo-tanssihallissa. Suosittu helsinkiläinen tanssipaikka toimi hyvänä näyteikkunana Simolan kyvyistä, eikä mennyt kauaakaan, kun lahjakkaasta solistista tuli levylaulaja. Hänen ensimmäisen singlensä Suurkaupungin valot / Kun hämärtää (Twilight Time) julkaisi Levytukku-yhtiö vuonna 1966 ja säestäjänä toimi tuttu taustabändi Linnanmäeltä.
Todellinen koti tuli kuitenkin Discophon-yhtiöstä, jonne Simola siirtyi ensimmäisen singlensä jälkeen ja levytti sinne yli kymmenen vuoden ajan. Simolan ja hänen tulevan työnantajansa yhdisti Linnanmäen vakiovieras, yhdysvaltalainen lauluyhtye Delta Rhythm Boys, jonka jäsenet kävivät omien esiintymistensä tauoilla kuuntelemassa tanssihallin yhtyettä.
– Deltojen Lee Gaines kehotti minua menemään kuuntelemaan sitä tyttöä, joka laulaa tanssipaviljongissa. Sen tein melkeinpä siltä istumalta, ja siitä se alkoi, Simolan levy-yhtiön Discophonin silloinen johtaja Johan ”Mosse” Vikstedt (1926–) muistelee.
Vikstedtistä tuli Seija Simolan uran isähahmo pitkälle 1970-luvulle. Uransa alussa ollut laulajatar alkoi miettiä yhdessä Vikstedtin kanssa, millainen levytysmateriaali sopisi hänen kyvyilleen parhaiten.
– Se olikin vaikea juttu, koska minulla ei oikein ollut omaa linjaa. Osasin vähän sieltä sun täältä kaikenlaista. Tykkäsin jazzista ja lattareista, ja toisaalta kauniista, dramaattisista ja vakavamielisistä kappaleista, Simola sanoo.
Simolan 1970-luvun musiikillinen linja rakentuikin näiden tyylien ympärille. Vuosikymmenen alkupuoliskolla ilmestyneet kolme LP:tä sisältävät huolella sovitettuja suuren orkesterin säestämiä kappaleita, jotka Simola tulkitsee vakuuttavasti. Melodiat ovat dramaattisia italialaisia iskelmiä, elokuvateemoja, evergreenejä, laulelmia, yhdysvaltalaisia viihdesävellyksiä – ja onpa joukossa muutama kotimainenkin tyyliin sopiva sävellys. Käytännön päätökset näiden levyjen sisällöstä tekivät Vikstedt, levyjä sovittaneet Aarno Raninen (1944–2014) ja Esko Linnavalli (1941–1991) sekä Simola itse.
– Ensin oli Aarno Raninen, joka ymmärsi melodisempaa musiikkia ja kehitti tätä balladinomaista linjaa. Sen jälkeen kun Raninen lopetti, tuli Esko Linnavalli, josta tuli oikeasti mentorini. Hän laajensi tätä sektoria, josta tykkäsin ihan kauheasti. Silloin alkoi tulla näitä italialaisia melodioita paljon. Linnavallin Esko tiesi, minkälainen musiikki on minun musiikkiani.
Sovittajien suuresta roolista huolimatta Simola sai kuitenkin sanoa viimeisen sanan siinä, millaista materiaalia hän levytti.
– Jos en jostain tykännyt, niin sitä ei sitten tehty. Linja pidettiin aika minun tyylisenäni. En osaa sanoa mikä minun tyylini on, mutta se on semmoinen aika lailla ei-kaupallinen.
Ei-kaupallinen ehkä, mutta aivan täysin ohi suomalaisten maun tämä linja ei mennyt. Italialaista alkuperää oleva käännöskappale Sulle silmäni annan (Ti regalo gli occhi miei) nousi listoille, samoin vuonna 1977 levytetty dramaattinen Et itkeä saa Argentiina (Don’t Cry for Me Argentina). Se nauhoitettiin yöllä keikan jälkeen Kulttuuritalon studiossa, jotta tulkintaan saatiin oikea tunnelma.
Simolan levyt myivät 1970-luvulla kohtalaisesti ja radiosoittoakin tuli, mutta hänen valitsemansa musiikillisen linjan esitysmahdollisuudet löytyivät lähinnä pääkaupungista.
– Pääkaupunkiseudulla tätä musiikkia ymmärrettiin, ja konserteissa, joita oli paljon ennen aikaan. Kulttuuritalo oli kaikkein paras esiintymispaikka, koska olen levyttänyt siellä myöskin samaan aikaan näitä kappaleita. Isolla bändillä siellä ylhäällä oli aivan mielettömän ihana esiintyä. Maakuntaan lähteminen olikin sitten jo vähän vaikeampaa, ja sitä varten olisi täytynyt laulaa ihan muunlaista musiikkia.
Simola kertoo viihtyneensä laulajana aina paremmin levytysstudiossa kuin keikoilla. Siinä missä toiset laulajat eivät saaneet koskaan itsestään irti levyllä samanlaista suoritusta kuin yleisön edessä, Mosse Vikstedtin mukaan Simola oli huipputason laulaja myös studiossa.
– Hänellä oli uskomaton vaisto saada teksti heti istumaan ennakolta tehtyyn taustaan. Seija oli meidän kaikkien aikojen parhaita laulajiamme, ehkä ainoastaan Laila Kinnunen (1939–2000) oli askeleen edellä.
Valmiin, ulkomailla tehdyn taustan päälle on äänitetty muun muassa Kuutamo (Clair de Lune). Se on Simolan tulkinta Claude Debussyn (1862–1918) klassisesta melodiasta, ja solisti itse pitää sitä yhtenä onnistuneimmista levytyksistään.
– Mosse oli saanut Ruotsista valmiin taustan, joka sattui sitten sopimaan presiis äänilajilleni, ja se tehtiin. Se on yksi parhaista mihin olen todella syventynyt, ja olen hartaasti laulanut sitä.
Keväällä 1978 Seija Simola lähetettiin Suomen edustajana Euroviisuihin. Kappale oli Reijo Karvosen (1953–) sävellys Anna rakkaudelle tilaisuus, johon Karvonen ja Simola kirjoittivat yhdessä tekstin. Molemmilla oli tuolloin pienet lapset, joten näkökulma syntyi tekstiin luontevasti.
Menestystä ei kuitenkaan tullut. Kappale jäi kolmanneksi viimeiseksi vain kahden pisteen äänisaaliilla, eikä ulkomailla hävinnyttä artistia otettu kotimaassa juhlien vastaan. Miljoonayleisölle laulukilpailussa esiintynyt solisti oli hetken päästä kokonaan ilman töitä.
– Se palaute oli niin henkilökohtaista, että minulta peruttiin Suomessa keikkoja.
Muun muassa Eero Koivistoinen (1946–) ja Esko Linnavalli kuitenkin kutsuivat Simolan solistiksi, kun he tekivät Yleisradiolle nauhoituksia. Myös Mosse Vikstedtin Discophon-yhtiö teetti Simolalla vielä yhden LP:n; Katseen kosketus (1979). Siinä Simola tulkitsee kotimaisten säveltäjien ja runoilijoiden kappaleita suuren orkesterin säestyksellä. Levy on nauhoitettu ns. sataprosenttisena eli Simola ja orkesteri esittivät studiossa kappaleet konserttitilannetta vastaavalla tavalla ilman päällekkäisäänityksiä. Koko levynteossa meni vain pari päivää, koska kaikki studioon tulleet olivat huippuammattilaisia. Säveltäjistä löytyy aikakauden kotimaisia huippunimiä: Otto Donner (1939–2013), Erkki Melakoski (1926–1997), Markku Johansson (1949–), Heikki Sarmanto (1939–), Kaj Chydenius (1939–).
– Olen ollut onnellinen siitä, että hyvät musiikintekijät ovat halunneet tehdä töitä kanssani, ja että minä olen saanut tehdä heidän kanssaan töitä. Katseen kosketus -LP on mielestäni ehdottomasti paras levyni, Simola sanoo.
Tältä levyltä löytyy tunnettujen suomalaissäveltäjien melodioiden lisäksi Seija Simolan isän Urpo Simolan (1920–2003) sävellys Jäähyväislaulu. Kunnianhimoisen levyn jälkeen Simolan oli kuitenkin vaihdettava levy-yhtiötä ja repertuaaria, koska piti löytää keikoilla esitettävää materiaalia.
– Vaihdoin Polarvoxiin, ja se meni ihan iskelmäpuolelle. Se kuuluu kyllä niissä levyissä, etten ole tykännyt siitä.
Polarvoxissa tuottajiksi tulivat uuden koneellisemman iskelmäsoundin johtavat sovittajat Veikko Samuli (1947–) ja Jori Sivonen (1948–). Heidän valitsemansa musiikillinen linja tarkoitti samantyylisiä kappaleita ja taustoja kuin muillekin saman ajan iskelmälaulajille. Tämä linja ei miellyttänyt Simolaa, joka ei edellisellä vuosikymmenelläkään levyttänyt valtavirran Suomi-iskelmää, vaan itse valitsemaansa materiaalia.
Simolan kolmas ja viimeinen Polarvox-LP edusti kuitenkin eri tyyliä. Seija-nimisen LP:n (1986) kappaleista ja sovituksista vastasi nuoremman polven muusikko Esa Kaartamo (1961–), joka haki LP:lle bossanovatyyppistä soundia. Levy on kestänyt aikaa paremmin kuin moni muu saman aikakauden suomalainen kevyen musiikin levy, mutta tuon ajan yleisö ei löytänyt sitä.
– Minä pidän siitä levystä edelleen, ja sitä voisi laulaa ihan hyvin vieläkin. Se musiikki on periaatteessa ajatonta, Simola pohtii.
Levy jäi hänen viimeiseksi pitkäsoitokseen. Viimeisen keikkansa Simola lauloi kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1992. Vanhan Maestron tanssiravintolassa Helsingissä hän päätti kesken keikan laulaessaan, että nämä työt saavat nyt riittää.
– Katselin sieltä lavalta tätä tanssivaa yleisöä, ja se ei millään tavalla osoittanut edes kuulevansa mitään, se tanssi vain kiihkeästi. Se loukkasi minua, kun yritti laulaa ja esittää parastaan ikinä niin kuin joka keikalla, ja kukaan ei reagoi siihen. Bändi soitti paremmin kuin koskaan ja jotenkin meillä siinä lavalla oli hirveän hyvä fiilis kaikin puolin, mutta ei minkään näköistä reagointia yleisön taholta – se oli loukkaavaa. Sen keikan lopussa sanoin mikrofoniin yleisölle, että tämä oli sitten viimeinen keikka minkä teen, kiitos teille oikein paljon ja hyvää elämää tästä eteenpäin.
Seija Simola vetäytyi laulu-uransa jälkeen kokonaan julkisuudesta. Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 2005, ja hän on myöhemmin kuvannut taiteilijaeläkettä ainoaksi persoonaansa kohtaan saamakseen arvostukseksi.
1960-luvun lopussa Seija Simola pääsi Carolan (1941–1997) paikalle Erkki Valasteen orkesterin solistiksi, kun Carola kyllästyi keikkailuun. Carolan ja Seija Simolan urat eivät kohdanneet ainoastaan tässä kohdassa, vaan myös myöhemmin, sillä heidän kohtaloissaan voi nähdä paljon samaa. Molemmat olivat syntyperäisiä helsinkiläisiä eivätkä kokeneet suomalaisen maaseudun tanssilavakulttuuria omakseen. Heidän aikanaan tanssilavoilla piti kuitenkin esiintyä, jos mieli elää laulamisella – ja jos lauloi tanssilavalla, piti esittää tanssimusiikkia. Molemmat myös levyttivät suurimman osan urastaan Mosse Vikstedtin Discophonille.
– Carolan ja Seijan repertuaari poikkesi tästä perinteisestä suomalaisesta iskelmämausta. Seija oli hyvä ja täysin omaperäinen laulaja meidän olosuhteissa, mutta se ohjelmisto, jota Seija teki, ei liittynyt luonteeltaan valtavirran iskelmään, Vikstedt arvioi.
Suomalaista perinteistä iskelmää esitettiin tanssilavoilla ja ravintoloissa, joissa Simolakin joutui esiintymään. Millaisia tiloja hänen esittämälleen musiikille sitten olisi mieluiten pitänyt olla?
– Intiimit, klubiluontoiset tilat olisivat olleet kivoja. Olisi pitänyt olla sellaisia klubeja, joissa olisi ollut pieni tila, ja ihmiset olisivat istuneet siellä ja kuunnelleet. He olisivat nimenomaan kuunnelleet eivätkä tanssineet, koska tanssiessaan ihmiset keskittyvät siihen eivätkä kuuntelemiseen. Tanssilavat sinänsä olivat ihan romanttisia ja kauniita, mutta eivät ne olleet minun paikkani, Simola pohtii.
Se, ettei musiikkia voi tanssia, tarkoittaa Suomessa valitettavan usein sitä, että se on epäkaupallista. Ne musiikinkuuntelijat, joita Simolan valitsema epäkaupallinen linja puhutteli, eivät kuitenkaan ole unohtaneet häntä. Pari-kolmekymppistenkin musiikinkuluttajien joukossa on hänen fanejaan.
Seija Simolan yleisö ei ehkä ole ollut määrällisesti suurta, mutta se on ollut uskollista eikä se ole vaihtanut suosikkilaulajaansa seuraavan muotivirtauksen mukana. Yleisöä oli onneksi aikoinaan tarpeeksi, jotta Simola sai levyttää useita LP-levyjä valitsemallaan linjalla, jonka sisällöstä tämä Valittujen Palojen Sävyjä-kokoelma on koostettu.
Keistä sitten koostui Simolan yleisö ja hänen levyjään ostaneet ihmiset? Mosse Vikstedt luonnehtii ja toteaa napakasti:
– Niitä ostivat fiksut ihmiset!
Seija Simolan musiikkia kannattaa siis kuunnella ajatuksella, sillä tämä kokoelma sisältää kappaleita, joissa on tyyliä ja sisältöä. Niissä on Sävyjä.
Seija Simolan Sävyjä-kokoelma saatavilla vain Valituilta Paloilta. Tilaa omaksesi verkkokaupastamme www.valitutpalat.fi/verkkokauppa
