Suksilaskutelineillä varustettu Twin Otter -lentokone lensi Etelämanteren aavan lumitasangon yllä kohti Midpoint Charlien polttoainevarastoa, joka sijaitsee 600 kilometrin päässä McMurdon tutkimusasemasta sisämaahan päin. Koneen kanadalainen ohjaaja Sean Loutitt taittoi matkaa maapallon kylmimmän ja julmimman seudun yllä. Hän tarkkaili silmä kovana satelliittipaikantimen ja inertiasuunnistuslaitteiston lukemia, sillä maasto oli piirteetön kuin tarjottimen pinta. Näkyvissä ei ollut kaupunkeja, jokia eikä järviä auttamassa lentäjää arvioimaan silmämääräisesti sijaintiaan. Loutittilla oli kuitenkin neljän vuoden kokemus lentämisestä Etelämanterella, joten hän oli tuona vuoden 2001 marraskuun päivänä lähtenyt matkaan levollisin mielin.
Kova paukahdus muutti äkkiä lentäjän mielentilan. Hän silmäili huolestuneena ympärilleen ja huomasi pian, että yksi laskutelineen suksen kiinnitysvaijeri oli katkennut. ”Suksi alkoi pyöriä, ja kone tärisi niin, ettei kojetaulusta saanut selvää”, Loutitt kertoo. Hänellä oli oman arvionsa mukaan pari minuuttia aikaa tehdä jotakin, ennen kuin kone syöksyisi maahan.
Nyt ei ollut kysymys matkustamon tulipalosta eikä kojetauluun syttyvistä varoitusvaloista, joiden vaatimat toimenpiteet lentäjien täytyy painaa mieleensä koulutuksen aikana. Pikakorjauskansion tarkastuslistakaan ei antanut neuvoa tällaisen vian varalle. Koska Loutittilla oli vanhastaan kokemusta lentämisestä syrjäisillä alueilla, hän pystyi kuitenkin hallitsemaan yllättävän tilanteen paremmin kuin tavallinen pilotti. Hän keskusteli puolisen minuuttia vaihtoehdoista perämiehensä kanssa, ja he päättivät vähentää lentokorkeutta ja yrittää laskeutua 25 kilometrin päässä sijaitsevaan Midpoint Charlieen.
Suunnitelma kuulostaa yksinkertaiselta, mutta siihen sisältyi melkoisia riskejä: ”Kun vähentää ilmanopeutta suksen pyöriessä kuin tuulimylly, ei voi tietää, riittääkö nostovoima pitämään koneen ilmassa.” Kone saattaisi toisin sanoen syöksyä maahan.
”Malttiaan ei saa menettää”, Loutitt sanoo. ”Pitää yrittää toimia järkevästi.” Juuri niin hän teki. ”Kun hidastimme loppulähestymisnopeuteen, suksen pyörimisliike rauhoittui niin, että täysi kierros kesti kolme neljä sekuntia. Lähestyessämme maata perämies tähysti omasta ikkunastaan ja ilmoitti minulle, milloin suksi oli sopivassa asennossa.” Kun suksi osoitti oikeaan suuntaan, he toivat koneen ehjänä maahan.
Entä jos sinä tai minä olisimme olleet siinä lentokoneessa? Olisimme saattaneet pyörtyä, kiljua tai jähmettyä paikoillemme. Riippumatta siitä, miten ihminen tilanteeseen lopulta reagoi, aivoissa käynnistyy kaikilla samanlainen tapahtumasarja: visuaalista eli näköaistiin perustuvaa tietoa syöksyy ensin talamukseen, isoissa-aivoissa olevaan parilliseen harmaan aineen muodostumaan. Se ohjaa tiedon edelleen oikeaan paikkaan.
”Viitisen prosenttia menee mantelitumakkeeseen, joka on aivojen alkukantaisin osa”, sanoo traumaperäisen stressireaktion hoitoon erikoistunut psykiatrian professori Diane McIntosh kanadalaisesta Brittiläisen Kolumbian yliopistosta. ”Jos toimii vain mantelitumakkeen ohjaamana, ei ajattele mitään ja yrittää vain paeta. Matelijoiden ja muiden aivoiltaan heikosti kehittyneiden eläinten täytyy tulla toimeen pelkällä mantelitumakkeella.”
Ihmisen onneksi 95 prosenttia tiedosta on tarkoitettu muille aivojen alueille: hippokampukseen ja aivokuoreen, joissa muodostuu vaihtoehtoisia toimintatapoja silmittömän pakokauhun tilalle.
Hippokampus eli aivoturso tallentaa muistomme, oppimamme asiat ja kokemuksen, eli säilyttää elämämme ”kotivideoita”, kuten McIntosh sanoo. Aivokuori puolestaan suunnittelee tilanteeseen sopivan toimintatavan, ja nämä kaksi yhdessä hoitivat tehtävänsä kapteeni Loutittin tapauksessa sekunnin murto-osassa. Katkennut suksen vaijeri oli lentäjälle uusi asia, mutta hänet oli koulutettu ratkaisemaan muita lennolla esiin tulevia ongelmia.
Taistele tai pakene -reaktioksi kutsuttava tapahtumaketju ei tietenkään rajoitu vain aivoihin vaan vaikuttaa koko ruumiiseen: sympaattisen hermoston toiminta kiihtyy ja erilaisten viestiaineiden kuten katekoliamiinien tuotanto alkaa, minkä seurauksena verenpaine nousee ja lihaksiin erittyy sokeria, josta ne saavat voimaa. Tämä reaktio selittää sen, että äiti pystyy nostamaan auton puristuksiin jääneet lapsensa päältä. Tila ei kuitenkaan ole pysyvä. Hyvin nopeasti hypotalamus-aivolisäkeakseli alkaa erittää hydrokortisonia, joka palauttaa elimistön tasapainoon.
Entäpä jos kuoleman uhka jatkuu useita viikkoja tai kuukausia? Niin kävi Torontossa, kun siellä todettiin ensimmäiset sars-tautitapaukset vuoden 2003 maaliskuussa. Moneen viikkoon tälle äkilliselle vakavalle hengityselinsairaudelle ei pystytty edes määrittelemään nimeä, ja tutkijat pelkäsivät kuoleman leviävän kovaa vauhtia hengitysilman mukana. Pakokauhu levisi laajalle jopa terveydenhoitoalan henkilöstön keskuudessa.
Kun ensimmäiset potilaat kiidätettiin North Yorkin yleiseen sairaalaan, tartuntatautien erikoislääkäri Barbara Mederski valvoi päivystyspoliklinikalla puolentoista vuorokauden ajan melkein keskeytyksettä kolmea kriittisessä tilassa olevaa sars-potilasta. ”Sinä aikana kului kolme päivystysvuoroa, mutta vain yksi päivystävistä lääkäreistä pistäytyi katsomassa heitä”, Mederski kertoo. Mederskin lisäksi vain ”muutama urhea sairaanhoitaja” uskaltautui käymään säännöllisesti pitämässä huolta näistä potilaista.
Mederskin täytyi pysytellä potilaiden lähellä, koska he olivat tuskaisia ja heidän pelättiin kuolevan sydämen ja keuhkojen toiminnan pysähtymiseen, mutta sairaalan eristyshuoneet eivät suojanneet hoitohenkilökuntaa riittävästi sarsin kaltaiselta ilman kautta leviävältä tartunnalta. Kun yhdelle potilaista tuli paha yskänpuuska, Mederski pelkäsi sekä potilaansa että itsensä puolesta. Hän muistaa pohtineensa, miten lähelle potilasta voisi mennä ja sitä, vaaransiko oman henkensä ja terveytensä.
Se oli ensimmäinen niistä kolmesta kerrasta, jolloin Mederski pelkäsi puoli vuotta kestäneen epidemian aikana sairastuneensa vakavasti. Toinen tapaus oli, kun hän oli syleillyt sarsia sairastavaa naista, joka oli pyytänyt lohdutusta ja sairaanvoitelua uskoessaan kuolevansa. Kolmannella kerralla hän Mederski sai itse pitkän yskänkohtauksen, jonka pelkäsi merkitsevän sarsin puhkeamista. Hän ryntäsi sairaalan pysäköintialueelle, ainoaan paikkaan, missä saattoi riisua kasvonsuojuksensa altistamatta muita ihmisiä tartunnalle, ja istuutui yksin pimeässä auton puskurin päälle yskimään. Seuraavana päivänä verikokeet, rintakehästä otettu röntgenkuva ja kuumeettomuus onneksi osoittivat, ettei yskä johtunut sarsista.
”Yllätyksekseni olin muutaman ensimmäisen viikon aikana aivan rauhallinen”, Mederski sanoo. ”Olin silloin hankkimassa erikoisalani koulutusta ja kokemusta ja harjoittelemassa tartunnan rajoittamista käytännössä. Olin oppinut esimerkiksi ottamaan huomioon tunnettujen ja uusienkin taudinaiheuttajien leviämistavat. Perustietämykseni nojalla pystyin rauhallisesti arvioimaan todelliset riskini ja välttämään paniikkiin joutumisen.”
Miksi niin monia sars-potilaita hoitanut Mederski reagoi toisin kuin useimmat kollegansa? Vaikka Mederski joutui kestämään pitkällistä stressiä, psykiatrian professori McIntoshin mukaan hän joutui paniikkiin vain niillä kolmella kerralla, kun pelkäsi sairastuneensa vakavasti. Mederski onnistui tukahduttamaan mantelitumakkeesta tulevan pelon erikoiskoulutuksensa suomalla varmuudella. Kollegat, joista tuntui joka päivä siltä, että he saattoivat sairastua vakavasti tai jopa kuolla epidemiaan, joutuivat jatkuvasti taistelemaan paniikkireaktiota vastaan, mikä vaikeutti järkevää ajattelua. Pitkäaikainen masennus tai ahdistuneisuus voi myös vahingoittaa ihmisen kykyä selvitä uusista stressitekijöistä. Masennus saattaa jopa kutistaa hippokampusta, jolloin mantelitumake ottaa vallan, McIntosh sanoo. Ilmiö on samanlainen kuin ihmisillä, joilla on selvittämättömiä traumoja, kuten hyväksikäyttöä lapsuudessaan. Silloin jokin harmittomalta vaikuttava asia kuten pakoputken pamaus voi saada ihmisen uskomaan pommin räjähtäneen.
Mederskin epäitsekkyyden saattaa selittää myös psykiatrien keskuudessa kiistanalainen teoria, jonka mukaan naisten käyttäytymiselle on ominaista tietynlainen stressireaktio. Kalifornian yliopiston professorin Shelley Taylorin johtamassa tutkimuksessa reaktiosta käytetään nimitystä ”tend and befriend ” eli ”hoivaa ja auta”. Tutkimus on julkaistu psykologian alan Psychological Review -lehdessä vuonna 2000. Vaaratilanne aiheuttaa naisissa saman taistele tai pakene -reaktion kuin miehissäkin, mutta Taylorin mukaan on mahdollista, että naisen aivot käskevät reagoimaan siihen hoitamalla, suojelemalla ja lievittämällä muiden stressiä. Tarpeen saattaa aiheuttaa oksitosiini-hormoni ja naisen sukupuolihormonit sekä niihin liittyvä hoivaamisen tuoma mielihyvä. Naisilla on myös miehiä enemmän taipumusta tukea toisia ja liittoutua heidän kanssaan saadakseen lisävoimia hoivaamiseen hädän tullen.
On selvää, että henkinen valmius sekä kyky tehdä järkeviä päätöksiä ja pysyä niissä ratkaisevat paniikkitilanteesta selviytymisen. Yksi kuvaava esimerkki on kanadalaisen Montreal Gazette -lehden reportterina toimineen Levon Sevuntsin tarina.
Vuoden 2001 marraskuun 11. päivänä tähdet tuikkivat kylminä Pohjois-Afganistanissa sijaitsevan Chaghatain harjanteen yllä mutta eivät hälventäneet lainkaan pimeyttä, joka ympäröi Sevuntsia ja viittä muuta panssaroidun miehistönkuljetusvaunun kannella matkustavaa median edustajaa. Toimittajat olivat kuulleet Pohjoisen liiton kenraalilta, että talibanit olivat paenneet, ja pyytäneet päästä etenemään joukkojen mukana. Kenraali oli antanut luvan, mutta panssarivaunun sisällä ei ollut heille tilaa.
Sevunts kollegoineen joutui siis taittamaan matkaa taivasalla, mutta hän ei ollut siitä huolissaan. Hän oli hankkinut kenttäkokemusta sotilaana entisten neuvostotasavaltojen Armenian ja Azerbaidzˇanin käymässä sodassa 1990-luvun alussa ja piti tällä aavikkomatkalla pahimpana uhkana maamiinoja. Hän arvioi, että panssarivaunun päällä oli turvallisinta matkustaa, sillä jos he ajaisivat maamiinaan, hänen ja räjähdyksen välissä olisi mahdollisimman paljon metallia. Hän istui edessä vaunun tornin vieressä ja piti kiinni tykistä.
Äkkiä Sevunts näki heidän lähellään kirkkaita valoviiruja ja tiesi heti, että ne tulivat valojuovaluodeista. He olivat joutuneet väijytykseen. Hänen korviinsa kantautui AK-47-rynnäkkökiväärien kiivasta nakutusta. Sitten kuului pahaenteisempi suhahdus, jonka Sevunts tiesi singon laukaukseksi, ja samassa hän näki rakettiammuksen lähestyvän. ”Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa. Pysyin täysin tyynenä”, hän kertoo.
Sevuntsilla oli takanaan vuoden pakollinen palvelus Neuvostoliiton ilmavoimissa ja kahden vuoden vapaaehtoinen palvelu Armenian maavoimissa. Hän oli käynyt harjoituksissa läpi lukemattomia simuloituja taistelutilanteita ja hankkinut ensikäden kokemusta taistelukentältä. Luotien ääni oli hänelle yhtä tuttua kuin sateen ropina, joskaan ei yhtä rauhoittavaa. ”Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin väijytykseen. Tiesin, mitä oli tulossa”, hän sanoo. ”Tein nopean tilannearvion ja päätin olla hyppäämättä kyydistä.” Sevunts tiesi, että maassa kulkien hän saattaisi astua miinaan tai jäädä niin paljon jälkeen, että vaunu menisi menojaan. Niinpä hän tarrautui tiukasti tykinputkeen vaunun kiitäessä täyttä vauhtia luotisateessa.
Rakettiammus osui panssarivaunun perään. Nähdessään Pohjoisen liiton sotilaiden hyppivän maahan Sevuntsin vieressä istunut saksalainen toimittaja Volker Handloik teki samoin. Vaunu kaarsi rajusti vasempaan ja jatkoi vauhdilla matkaansa. Äkkiä myös ranskalaiset radiotoimittajat Johanne Sutton ja Pierre Billaud jäivät kyydistä.
Sevunts selviytyi sinä yönä vielä kahdesta muustakin väijytyksestä. Myöhemmin hän kuuli Handloikin, Suttonin ja Billaudin kuolleen. Pohjoisen liiton sotilaat olivat löytäneet heidän ruumiinsa tien varresta.
”Onnekseni en kuollut luotisateeseen”, Sevunts sanoo. Päätös pysyä kyydissä pelasti Sevuntsin hengen. ”Jos olisin ollut ranskalaisten kollegojeni kanssa vaunun takaosassa, en olisi säilynyt hengissä. Mutta kun on joutunut ennenkin tuleen, pystyy pitämään päänsä kylmänä.”
Toisin sanoen koulutus ja suunnittelu estävät matelijanaivoja ohjaamasta käyttäytymistämme.
— Julkaistu Valitut Palat -lehdessä 12/2009.
