Vuonna 1947, kiertäessään Etelä-Afrikkaa vanhempiensa kanssa, prinsessa Elisabet juhli 21. syntymäpäiväänsä. Tuon merkittävän virstanpylvään kohdalla hän vannoi hartaan julkisen valan Brittiläisen imperiumin ja kansainyhteisön asukkaille: “Vannon teidän kaikkien edessä, että omistan koko elämäni, olipa se lyhyt tai pitkä, teidän palvelukseenne.”
Tuon lupauksen hän piti koko pitkän elämänsä ajan ja hallitessaan valtakuntaansa kuningatar Elisabet II:na, itse monarkian sopeutuessa ja kehittyessä muuttuvien aikojen saatossa. Kun 25-vuotiaasta Elizabeth Alexandra Marysta tuli Englannin 42. hallitsija, hänen alamaisiaan ja kansalaisiaan oli yhteensä 539 miljoonaa – yli neljännes koko ihmiskunnasta. Tuon pitkän valtakauden päättyessä imperiumin aikakausi oli tullut päätökseensä, ja tuo luku oli kaksi kolmasosaa pienempi.
Kuningattaren järkkymättömyys oli sitäkin huomionarvoisempaa, sillä hän nousi valtaistuimelle vain, koska hänen setänsä luopui kruunusta vuonna 1936. Trauma, jonka kyseinen tapahtuma hänen perheelleen ja alamaisilleen aiheutti, epäilemättä vahvisti hänen päättäväisyyttään olla koskaan väistämättä omia velvollisuuksiaan.
Hänen työtaakkansa oli jatkuva ja huomattava. Vuoden jokaisena päivänä hän aloitti aamunsa työpöytänsä ääressä – Buckinghamin palatsissa, Windsorin linnassa tai jossain muussa kuninkaallisessa asunnossa – tutkimalla punaisten laatikoidensa sisällön. Ne olivat täynnä hänen huomiotaan vaativia kirjeitä, kuten avunpyyntöjä, kutsuja, tietoa merentakaisista alueista, joiden hallitsija hän edelleen oli, sekä Britannian hallituksen papereita, jotka hänen tuli allekirjoittaa.
Asemassaan kansan perustuslaillisena johtajana hän tarjosi vakautta sosiaalisten ja poliittisten myllerrysten keskellä. Hän hallitsi sodanjälkeisessä Britanniassa, ohjasi valtakuntansa kansainyhteisön perustamisen läpi, ja todisti svengaavan 60-luvun, kotimaisia sekä kansainvälisiä konflikteja, ammattiliittojen nousun ja tuhon, ja teknologian dramaattisen vaikutuksen.
Hänen ensimmäinen pääministerinsä oli Sir Winston Churchill, jota seurasi 14 muuta. Heistä jokaiselle, Westminsterin poliittisen kabinetin molemmin puolin, hänen viikoittainen audienssinsa tarjosi tukea, toisinaan lohtua ja aina viisautta, joka perustui vuosikymmenten aikana kerättyyn kokemukseen.
Julkisuudessa kuningatar pysyi visusti erossa politiikasta ja keskittyi sen sijaan yli 600 järjestöön, joiden suojelijana toimi, sekä muuhun hyväntekeväisyystoimintaan. Hän totesi usein, että “hänet oli nähtävä, jotta häntä voisi uskoa”, ja osallistui satoihin tilaisuuksiin vielä elämänsä viimeisellä vuosikymmenelläkin.
Ulkomailla yhtä tunnettu kuningatar nousi yhdeksi keskeisimmistä ja kunnioitetuimmista johtajista maailmannäyttämöllä. Valtakautensa aikana tekemillään matkoilla hän kävi noin 110 maassa, mutta matkoista merkittävin kohdistui Pohjois-Irlantiin vuonna 2012. Tuolloin hän kätteli Sinn Féinin johtajaa, Martin McGuinnessia, kun hänen serkkunsa, Lordi Louis Mountbattenin, murhasta tasavaltalaisarmeijan käsissä oli tullut kuluneeksi 32 vuotta.
Kotimaassaan kuningatar otti vastaan vieraita, jotka saapuivat niin Valkoisesta talosta kuin Wellingtonista, ja joiden joukossa oli myös kiistanalaisia hahmoja. Hän ymmärsi perustuslaillisen monarkian roolin osana valtioviisautta ja tarjosi tukensa monille diplomaattisille tehtäville kullatuilla illallisillaan ja runsaalla henkilökohtaisella viehätysvoimallaan.
Hänen rinnallaan noissa sadoissa tilaisuuksissa seisoi 73 vuoden ajan hänen miehensä, prinssi Philip, Edinburghin herttua, lujatahtoinen mies, joka kaikesta huolimatta tyytyi julkisuudessa jäämään vaimonsa varjoon ja tukemaan tätä kaikin tavoin. Kulissien takana Philip oli heidän perheensä ja kotinsa kiistämätön johtaja, ja parin kultahääpäivänä Elisabet kutsui häntä “voimakseen ja turvakseen”.
Yhdessä he kestivät kuninkaallisen perheen henkilökohtaiset koettelemukset alkaen kuningattaren sisaren, Margaretin, aikeista naida aiemmasta avioliitostaan eronnut Peter Townsend 1950-luvulla, jotka tämä sitten perui. Myöhemmin kuningatar ja herttua saattoivat vain seurata sivusta, kun kolme heidän neljästä lapsestaan erosi – ja kun nämä skandaalit täyttivät lehtien otsikot uhaten itse monarkiaa, ja tehden hänelle rakkaan Windsorin linnan tulipalon kanssa vuodesta 1992 mitä hirveimmän kokemuksen, jolle hän itse antoi nimen “annus horribilis”.
Kuningattaren yhteyttä alamaisiinsa koeteltiin vielä terävämmin vuonna 1997, hänen entisen kälynsä Dianan, Walesin prinsessan, kuoleman jälkeen. Kuningatar keskittyi lohduttamaan pojanpoikiaan, mutta hänen julkinen hiljaisuutensa keräsi runsaasti kritiikkiä, kunnes hän lopulta antoi liikuttavan ja selvästi vilpittömän ilmauksen surustaan.
Kuten kuningatar itsekin totesi, tämä vaihe tarjosi hänelle paljon opetuksia. Seuraavina vuosina hän omaksuikin yhä avoimemman ja helpommin lähestyttävän tyylin, hymyili ja vitsaili, suorastaan hyppi ilosta, kun yksi hänen hevosistaan voitti laukkakisan, ja osallistui Lontoon Olympialaisten avajaisseremoniaan.
Viimeisinä vuosinaan hän kesti ahtaat koronasulut ja miehensä menetyksen tavanomaisella sitkeydellään, lähimpien perheenjäsentensä, rakastavien ystäviensä ja aina ihailevan kansansa tuella. Monet alamaisista, jotka avoimesti kritisoivat monarkiaa instituutiona, ilmaisivat ihailunsa itse kuningattarelle ja saattoivat yhtyä hänen lukemattomiin ihailijoihinsa siinä, että Elisabetin istuessa valtaistuimella Britannian kruunu oli hyvin turvallisissa käsissä.
Hämmästyttävän valtakautensa aikana kuningatar Elisabet II vietti elämänsä palvellen kansaansa, eikä horjunut hetkeksikään valasta, jonka vannoi 21. syntymäpäivänään, niin monta vuotta aiemmin.
Kirjoittanut: Caroline Frost
