Siinä olet taas, jumissa liikenneruuhkassa. Katsahdus kelloon kertoo, että myöhästyt tärkeästä kokouksesta. Voit tuntea, kuinka verenpaineesi kohoaa ja kuulla, kuinka nopea sykkeesi jumputtaa korvissasi. Sitten muistat lukeneesi jotain stressin vaaroista – kuinka se voi kovettaa verisuonia, tappaa aivosoluja, saada aikaan kasvaimia, ja alat stressata koska stressaat.
Jos tämä kuulostaa tutulta, et ole yksin. Vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan aikuisten amerikkalaisten keskimääräinen stressitaso on 5,1 asteikolla nollasta kymmeneen. Lukema on puolitoista tasoa korkeampi kuin se, jota vastaajat pitivät terveellisenä.
Kaksi kolmesta ihmisestä on sitä mieltä, että stressin saaminen kuriin on tärkeää, ja lähes yhtä suuri osa on yrittänyt alentaa stressiään viimeisen viiden vuoden aikana. Kuitenkin vain hieman yli kolmasosa sanoo onnistuneensa siinä. ”Stressillä on erittäin huono maine”, myöntää kalifornialaisen Stanfordin yliopiston psykiatrian ja käytöstieteen apulaisprofessori Firdaus Dhabhar. ”Ja syystäkin”, hän lisää.
Suuri osa siitä, mitä tiedämme kroonisen stressin aiheuttamista fyysisistä ja henkisistä ongelmista on peräisin 1970-luvulta. Taistele tai pakene -reaktion aikana vapautuvilla hormoneilla – niillä, joiden avulla esi-isämme välttivät joutumasta eläinten ruuaksi – on haitallisia vaikutuksia, kun stressi on voimakasta ja pitkäkestoista. Krooninen altistuminen kortisolille, yhdelle näistä hormoneista, aiheuttaa aivoissa muutoksia, jotka puolestaan vaikeuttavat huomattavasti stressireaktion loppumista.
Mutta älä huoli. Viimeaikaiset tutkimukset antavat stressistä toisenlaisen kuvan: stressilläkin on hyvä puolensa. Tilanteet, joita yleensä pidämme stressaavina – yhteenotto työkaverin kanssa, suorituspaineet, liian monet tekemättömät asiat – eivät edusta sellaista vahingollista stressiä, joka liitetään vakaviin terveysongelmiin. Tällaiset lyhytkestoiset, arkipäiväiset stressitilanteet voivat itse asiassa olla hyvä asia. On myös käynyt ilmi, että stressistä murehtiminen voi itsessään kärjistää stressin negatiivisia vaikutuksia.
Akuutti stressi ja sen vaikutus
Kun Firdaus Dhabhar aloitteli opinnäytetyötään Rockefellerin yliopistossa New Yorkissa 1990-luvun alussa, ”aivan ylivertaisesti kannatetuin opinkappale oli se, että stressi huonontaa vastustuskykyä.” Hänestä se ei kuitenkaan käynyt järkeen evoluution näkökulmasta. Jos pakenee leijonaa, hän järkeili, immuunijärjestelmäsi pitäisi mennä täysillä päälle sen valmistautuessa parantamaan vaurioitunutta lihasta. Dhabhar tajusi, että akuutti stressi, joka kestää minuuteista muutamaan tuntiin, voi vaikuttaa eri tavalla kuin muutamasta päivästä vuosiin kestävä krooninen stressi.
Dhabhar vertaa elimistön immuunisoluja sotilaisiin. Koska niiden määrä veressä laskee akuutin stressin aikana, ”ihmisillä oli tapana sanoa, ’Katso nyt, stressi on pahasta; immuunijärjestelmäsi on allapäin’”, hän sanoo. ”Useimpia vastustuskyvyn taisteluita ei kuitenkaan käydä veressä.” Hän epäili, että immuunisolut kulkevat sen sijaan elimistön ”taistelutantereille” – niille alueille, jotka suurimmalla todennäköisyydellä vaurioituisivat hyökkäyksessä, kuten ihoon, suolistoon ja keuhkoihin. Kokeissa, joissa rottia laitettiin vähäksi aikaa suljettuun tilaan (lyhytaikainen stressinaiheuttaja), hän osoitti, että immuunisoluja syöksyi ensin verenkiertoon, mutta ne poistuivat pian verestä ja siirtyivät niille alueille, joille hän oli ennustanut niiden siirtyvän.
Tällainen immuunisolujen strateginen sijoittelu voi nopeuttaa haavojen parantumista, korostaa rokotusten tehoa ja mahdollisesti parantaa syöpää. Vuonna 2009 Dhabharin tiimi osoitti, että sellaisilla polvileikkauspotilailla, joiden immuunisolujen siirtyminen oli voimakasta, parantuminen oli huomattavasti nopeampaa ja polven kunto vuoden päästä parempi kuin niillä, joiden solujen liikkuvuus oli verkkaisempaa.
Muissa tutkimuksissa vapaaehtoiset, jotka liikkuivat tai tekivät matematiikankokeen (molemmat ovat akuutin stressin aiheuttajia) juuri ennen kuin heidät rokotettiin, kokivat voimakkaamman vasta-ainereaktion kuin ne, jotka istuivat paikoillaan. Lisäksi, vuonna 2010 tutkijat hillitsivät ihosyövän kehittymistä hiirillä, joita oli altistettu uv-säteilylle, aiheuttamalla niille stressiä ennen solariumkäsittelyjä.
Dhabharin mielestä stressin tuomien hyötyjen maksimoinnissa ja haitallisten vaikutusten minimoinnissa avainasemassa on säännöllisten akuutin stressin hetkien vaihtelu matalan stressitason tai stressittömien hetkien kanssa. Jälkimmäisiä hän kutsuu vihreäksi vyöhykkeeksi. Se ei tarkoita, että päivärutiiniin tarvitsisi lisätä benjihyppyjä.
Sen sijaan hän neuvoo ottamaan hyötykäyttöön ne päivittäiset ärsytykset, joita elämä joka tapauksessa heittää tiellemme. Ja liikkumaan enemmän. Liikuntaa mainostetaan laajalti stressinlievittäjänä, mutta se on myös lyhytaikaisen stressin aiheuttaja, hän sanoo. ”Liikunta aktivoi samanlaisen biologisen reaktion kuin petoeläimen näkeminen tai puheen pitäminen.” Fyysisellä ponnistelulla on siis kaksinkertainen hyöty.
Stressihormoni parantaa aivojen oppimisvalmiutta?
Siinä missä krooninen stressi kutistaa hippokampusta, joka on yksi aivojen tärkeimmistä muistikeskuksista, huonontaa kognitiivista toimintaa ja lisää mielenterveysongelmien riskiä, lyhyet stressihetket voivat parantaa muistia ja helpottaa oppimista. Newyorkilaisen Cornellin yliopiston neurotieteiden apulaisprofessori Conor Liston sanoo: ”Jos ajatellaan, mitä stressi tekee virkeystasolle – saa meidät valveille, tekee huomiokykyiseksi ja herkäksi huomaamaan ympäristössä tapahtuvia muutoksia – se on oppimisen kannalta hyvä asia.”
Tietyissä olosuhteissa stressihormoni kortisoli vaikuttaa parantavan aivojen oppimisvalmiutta, jota neurotutkijat kutsuvat aivojen muovautuvuudeksi. Aivojen neuronit muodostavat jokainen tuhansia synapseja eli rakenteita, joiden avulla ne viestivät toisten neuroneiden kanssa. Kun oppimista tapahtuu, uusia synapseja syntyy ja vanhoja karsiutuu.
Kun Liston tutkimusmielessä poisti eräiden jyrsijöiden elimistöstä kortikosteronin (kortisolin vastineen hiirillä), synapsien vaihtuvuus, joka on merkki aivojen muovautuvuudesta, pysähtyi. Tuossa tilassa hiirten oli mahdotonta oppia uusia taitoja. Kun Liston sitä vastoin antoi toiselle hiirijoukolle matalan annoksen kortikosteronia, synapsien vaihtuvuuden tahti kaksinkertaistui.
Liian pitkäaikaisella altistumisella on kuitenkin vaaransa. Kun Liston antoi hiirille suuren annoksen kortikosteronia kymmenen päivän ajan, eläimet menettivät suuren määrän synapseja. Kävi ilmi, että synapseja karsiutui enemmän kuin uusia muodostui, mikä voi auttaa selittämään kroonisen stressin vaikutuksia henkisiin toimintoihin.
Stressi muuttuu vahingolliseksi siinä vaiheessa, kun siitä tulee heltymätöntä ja traumaattista, ja kun stressaantuneet henkilöt kärsivät stressinhallinnan ja sosiaalisen tuen puutteesta. ”Puhuessamme stressistä tarkoitamme yleensä päivittäisiä kokemuksia, kuten ajanpuutetta, epävarmuutta roolistamme, sosiaalisia konflikteja ja painetta”, sanoo terveyspsykologi, kirjailija ja Stanfordin yliopiston luennoitsija Kelly McGonigal. ”Sellainen ’stressi’, joka on vahingollista, liittyy ennemminkin yhteiskunnalliseen asemaan, yhteiskunnasta eristäytymiseen ja yhteiskunnan torjuntaan.”
Onko stressi uhka vai mahdollisuus?
Korkea-arvoisilla henkilöillä on ehkä vaativat työt, mutta he nauttivat myös suuremmasta itsemääräämisoikeudesta. Vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa tutkijat totesivat, että joukolla johtavassa asemassa olevia henkilöitä – armeijan upseereilla ja hallituksen virkamiehillä – oli matalammat kortisolitasot ja omasta mielestään vähemmän ahdistuneisuutta kuin ei-johtavassa asemassa työskentelevällä verrokkiryhmällä. Näin oli siitä huolimatta, että johtavassa asemassa olevat vaikuttivat rasittuneemmilta: he nukkuivat öisin huomattavasti vähemmän kuin ei-johtavassa asemassa olevat.
Johtajista niillä, jotka johtivat isompaa ihmisjoukkoa ja joilla oli enemmän auktoriteettia, oli myös matalammat kortisolitasot ja vähemmän ahdistuneisuutta kuin niillä, joilla oli vähemmän vaikutusvaltaa. Yhteys oli suoraan verrannollinen heidän voimakkaampaan hallinnantunteeseensa.
Koska näkemys kaikenlaisen stressin haitallisuudesta on niin yleinen, McGonigal on huolissaan siitä, että ihmiset alkavat peloissaan vältellä juuri sellaisia kokemuksia, jotka ovat välttämättömiä terveydelle ja pitkäikäisyydelle. ”Tiedämme, että merkityksellinen työ on suojaavaa; tiedämme, että sosiaaliset suhteet ovat suojaavia; tiedämme, että haasteiden voittaminen on suojaavaa.”
Myös se, miten ihmiset näkevät stressin – joko uhkana tai mahdollisuutena – voi muuttaa heidän fysiologisia reaktioitaan siihen. Vuonna 2011 Harvardin yliopistossa, Massachusettsissa tehdyssä tutkimuksessa vapaaehtoisille annettiin tietoa stressin hyvistä puolista – siitä, että se on sopeutuvaista ja auttaa suoriutumaan – ennen julkista puheen pitämistä.
Heidän sydämensä pumppasivat tehokkaammin ja heidän verisuonensa kutistuivat vähemmän stressaavan suorituksen aikana kuin verrokkiryhmän henkilöillä, joille ei annettu stressistä mitään tietoa, tai joita neuvottiin hillitsemään stressintunnetta.
Luennoillaan ja kursseillaan McGonigal opetti ihmisiä vähentämään stressiä tai selviytymään sen kanssa, ikään kuin se olisi jotain, jota täytyy vältellä ja pelätä. Uuden tutkimuksen valossa hän on kuitenkin muuttanut asennettaan. Nyt hän rohkaisee ihmisiä ottamaan stressin hyötykäyttöön: ”Sen sijaan että yrittäisit hillitä hakkaavaa sydäntäsi, mikset voisi ajatella sen olevan merkki siitä, että kehosi antaa sinulle energiaa?” hän sanoo.
Vaikka loppujen lopuksi pystyisikin elämään stressittömässä kuplassa, samalla pitäisi luultavasti poistaa elämästä kaikki ne asiat, jotka antavat olemassaololle merkityksellisyyttä ja onnellisuutta, kuten ihmissuhteet, haastavan työn, oppimisen ja kasvamisen. ”Tavallaan”, McGonigal sanoo lopuksi, ”stressi on eräänlainen sitoumus elämään.”
Lue lisää
